Joshin vanhemmat kävelivät maitovalaan käytävällä kuin nämä olisivat olleet lauantaitreffeillä jossain niissä Kuun hienoissa kuvun alle rakennetuissa puutarhoissa. Olin tietysti nähnyt niistä vain kuvia ja videoita, en koskaan käynyt itse. Sen voisi ottaa listalle asioita, jotka vielä tehdä – ellei siis kävisi niin, että Kuu jäisi Säätiölle pysyvästi. Sitä mahdollisuutta en halunnut ottaa huomioon kovin todennäköisenä.
Tuijotin käytävässä kävelevää paria suu auki, mikään yritys tehdä hieno ja järkevä ensivaikutelma katosi yhtä matkaa puhekykyni kanssa. Toljotin hölmönä ensin Seiraa ja Lauria ja sitten Heikeä. Liikaa yllätyksiä, liikaa uusia ihmisiä, en minä osannut tutustua kehenkään tai tehdä sitä kuuluisaa hyvää ensivaikutelmaa.
Seira oli pidempi kuin olin ajatellut, paljon Joshia ja Lakshmia pidempi, ja tällä oli samanlainen hiuslaatu ja väri kuin koko sisarusparvella. Joshin äidin hiukset olivat tosin löysällä letillä niskassa. Hääkuvassa nähdyn virneen sijaan tämän kasvoilla oli tyyni ilme, jota oli vaikea lukea.
Joshin isä näytti vähän vanhemmalta kuin hääkuvassaan, tämän parrassa oli enemmän vaaleaa harmaata kuin punaista. Lauri lepuutti isoa kättään Seiran harteilla. Se näytti vähän vaikelta, koska pariskunnalla oli sen verran pituuseroa. Lauri oli varmaan Joshin pituinen, mietin ja en voinut estää pientä irvistystä ilmestymästä naamalleni.
Olin kuin rampa rakkaudessa riutuva teinityttö, enkä voinut sille mitään. Josh pitäisi hankkia takaisin mahdollisimman nopeasti, tai aivojeni järkeilykapasiteetti sumentuisi täysin jonkin riipaisevan suremisen ja ikävässä rimpuilun alle.
”Hei, Emmerie”, Joshin äiti sanoi ja huomasin, että tämän ääni oli lähes identtinen Khadijan korkean, melodisen äänen kanssa.
”Hei”, sanoin.
En tiennyt yhtään, miten jatkaisin keskustelua sen pidemmälle. Kaikki oli mennyt väärin, hieno suunnitelmani siitä, miten tämä hoidettaisiin, miten selittäisin asian, miten järjestäisin suuren retkikunnan apuun, kaikki se liukui viemäriin samaa matkaa itsevarmuuteni kanssa. Homma olikin mennyt eri tavalla kuin olin ajatellut, enkä taaskaan tiennyt enkä varsinkaan ymmärtänyt, mihin voisin vaikuttaa.
Käytävässä oli rikkumattoman hiljaista, enkä osannut jatkaa lausetta. Joka ikinen ajatukseni oli kaukainen haituva, josta en saanut kiinni. Seisoin vain ja toivoin olevani jossain ihan muualla.
Heike jatkoi keskustelua kiusallisen tauon jälkeen, kai yrittääkseen helpottaa tilannettani. Kiitos Heike, että sentään joku pystyi olemaan sosiaaliset tilanteet kokoon kursiva taho Joshin poissa ollessakin. Toisaalta koko juttu oli Heiken vika. Jos olisin vain saanut hoitaa tämän itse, pakkoko oli hyppiä asioiden edelle näin?
”Niin, otin sellaisen vapauden, että soitin Seiralle ja Laurille itse. Tunnemme vuosien takaa, kuten aika monet koalitiolaiset, jotka pysyvät porukan mukana sen viiden vuoden pakollisen komennuksen jälkeen. Ajattelin, että pääsisimme nopeammin eteenpäin sillä tavalla”, Heike selitti tasaisen varmalla kapteeniäänellään.
”Me olimme jo valmiiksi menossa tai oikeammin jo matkalla maitovalaalla, ei vain oltu aivan varmoja, mitä olimme lähdössä tekemään. Laurin äiti on ollut yhteydessä usein, Taivasopiston nurkilla on jo levotonta. Mielenosoituksia ja mellakoita, ei näytä hyvältä. Koalitio tarvitsee kaikki sopivat henkilöt tuekseen”, Seira ilmoitti.
”Meillä ei vain ollut varsinaista toimintasuunnitelmaa, eikä äitikään ollut siinä juuri avuksi”, Lauri sanoi.
”Eihän meillä koskaan ole mitään suunnitelmaa. Varsinkaan, jos Heike kysyy mukaan johonkin epäviralliseen juttuun, jossa saattaa käydä huonosti. Keksitään lennossa jotain”, Seira sanoi ja virnisti. Virnekin oli niin tuttu, että mahani kääntyi ympäri kaksi ja puoli kierrosta ja jouduin taas räpyttämään ahkerasti. Tämä alkoi jo käydä vanhaksi vitsiksi. Hiton Josh. Hiton minä. Hittoon kaikki ällöttävä tunnepelleily.
Jo lyhyen juttelun perusteella oli selkeää, että kolmikolla oli yhteinen historia, jossa oli joitain tiettyjä yhteneväisyyksiä sen kanssa, miten minä ja kaverini tapasimme hoitaa seikkailumme. Joskus, jossain toisaalla olisin jaksanut hymyillä ja ehkä nauraakin koko jutulle, pojasta ei tosiaankaan polvi parantunut.
Tänään olin liian väsynyt. Sisälläni oli jotain muuta, joka pyrki esiin. Se oli se möykky, joka tökki ja tuuppi päästäkseen pinnalle ja tehdäkseen kamaluuksia, enkä halunnut, että se tulisi näkyväksi. Mutta en jaksanut enää vastustaa sitä, mikä pyrki esiin, vaikka mokaisinkin sillä suunnilleen kaiken vielä mahdottomammin. Ehkä järkeni ei enää toiminut tai se oli antanut viimeinkin ohjat jollekin aivan muulle. Kaikki ikäväsyyllisyystunnemullistus oli saanut minut täysin sekaisin.
Tiesin huojuvani paikoillani, Heike huomasi sen myös ja vilkaisi minuun huolestuinein silmin.
”Tämäkin siis sovittiin minun selkäni takana?” kysyin.
”No ei nyt selkäsi takana, mutta meillä oli kyllä pyöriä pyörimässä, ja ajattelin-” Heike ehti sanoa, kunnes keskeytin rumasti.
”Tyhmä tytönheitukka luulee pystyvänsä johonkin, parempi antaa oikeiden aikuisten hoitaa, koska ei nuorista ole kuitenkaan mihinkään? Istu vaan rauhassa ja odota, niin kaikki sujuu?”
Äänessäni oli taas pistävyyttä, jota inhosin Linnin äänessä. Kumma, miten sitä inhoaa muissa niitä samoja juttuja, joista ei pidä itsessään.
”Ei tietenkään, mutta-”
”Mitä ihmettä mä sitten tässä yritän parhaani pelastaakseni yhden asemallisen väkeä ja pistäen suunnilleen koko urani Koalitiossa vaakalaudalle, vailla tietoa siitä, saanko sen takia lopulta potkun perseelle koko avaruudesta? Tai pääsen hengestäni? Tuliko mieleen, että näistä asioista voisi kertoa etukäteen? Jutella kuin vertaiselleen?”
Ääneni kuulosti riipivältä ja raapivalta kaiken sen itkemisen ja aiemman rääkymisen jälkeen, se oli vierasta ja outoa, mutta niin olin minäkin itselleni.
Vedin henkeä, tiesin, että äänenvoimakkuuteni nousi. Lähes näin ääneni kimpoamassa ahtaan käytävän seinistä, resonoimassa eri suuntiin, aallonpituudet ja särinät ja rikkoutuneen ja rahisevan ääneni polveilevan kuvaajan.
”Ei ole tarkoitus tehdä asioita kenenkään selän takana, mutta tietty salassa tekeminen oli perusteltua, koska-” Lauri sanoi ja keskeytin taas.
Minun ei pitäisi korottaa ääntäni poikaystäväni isälle, jonka olin juuri tavannut kaksi minuuttia sitten. Mutta suunnilleen kiljuin silti.
”Antakaa mennä, pelastakaa Josh sitten sillä tavalla kuin teille on parempi, mitä ihmettä se mulle kuuluu, mä olin se idiootti joka halusi vain lentää hienoja avaruusaluksia, pelkkä ylisuorittaja joka oikeasti kuvitteli että Koalitio on jotain hienoa ja se porukka, joka auttaa, kun joku joutuu avaruudessa pulaan. Mitä väliä? Miksi mä edes yritän?”
Heiken ilmeessä oli jotain, jota en halunnut jäädä katsomaan. En pystynyt katsomaan ketään silmiin. Tuijotin käytävän lattiaa ja itkin taas. Loistavaa, tämähän meni taas hyvin ja kypsästi, osoitin todellakin olevani aikuisten luottamuksen arvoinen.
Lauri laittoi kätensä nyt minun harteilleni, käsi tuntui lämpimältä myös pilottipuvun läpi, tai sitten halusin ajatella niin.
”Hei. Me haluamme vain auttaa. Sekä sinua että Joshia.”
Heike yritti kiertää kätensä ympärilleni toiselta puolelta, väistin sivuun.
”Ajattelin vain, että tässä on ollut jo vähän liian paljon yhden ihmisen ja noin nuoren kannettavaksi. Ei meidän tarkoitus ollut jyrätä sinua millään aikuisten viisaudella. Iän myötä oppii jotain asioita kyllä, mutta ei tässä ollut kyse siitä”, Heike sanoi, aika hiljaa. Kapteeniääni oli poissa.
”Ei varmaan niin”, äyskäisin. Minähän olin aina pitänyt Heikestä, tämän leikkisästä ja varmasta tavasta johtaa ja ohjailla alaisiaan. En ymmärtänyt enää itsekään, mistä sanani oikein tulivat. Jostain paikasta, missä oli kaikki minuun kertynyt turhautuminen kai.
Onneksi Seiran silmät eivät olleet sinivihreät vaan enemmän rusehtavanvihreät, muuten en olisi kestänyt tämän myötätuntoista katsetta ollenkaan. Se oli liian tuttu, ja olin sotkenut mahdollisuuden tehdä hyvä ensivaikutelma aivan kokonaan. Tilanteessa oli paljon ironista ja tavallaan hauskaakin, mutta olin kadottanut kykyni nauraa ääneen. Josh olisi nauranut minulle ja kanssani.
Silloin lapsuudenkodissani Josh oli osannut olla hurmaava, kiltti, kohtelias ja järkevä, sellainen kuin minä en ollut koskaan, en edes näköjään silloin, kun sillä olisi ollut kaikkein eniten merkitystä.
”Mä en vain ymmärrä enää mitään. Haluaisin ymmärtää”, sanoin lannistuneemmin.
”Meidän on pakko tehdä päätöksiä, vaikka emme tiedä kaikkia muuttujia. Sekin on osa tätä. Osa kapteeniutta. Osa yksinäistä pilotin hommaa”, Heike vastasi.
”Luulin, että osaan sen”, sanoin.
”Niin me kaikki. Koska sellaisia me olemme”, Lauri sanoi. ”Mutta ei tarvitse olla.”
”Poikani on aina halunnut tehdä kaiken itse, ilman, että kukaan saa auttaa tai edes tarjota apuaan. Laskutehtävissä ei saanut koskaan antaa vinkkejä, edes silloin, kun olosuhteiden pakosta Joshua kävi kotikoulua. Eikä poika suostunut siihen, että mummi olisi opettanut lomilla Maassa pyöräilemään, sillä joku Maassa asuva serkkuhan olisi saattanut nähdä, kun tämä kaatuu. Kukaan ei saanut nähdä epäonnistumista, ja jos oli mahdollisuus olla onnistumatta, ei kannattanut edes yrittää. Sellainen se poika on aina ollut.”
Seira yritti katsoa suoraan minuun, mutta väistelin katsetta aivan samoin kuin olin väistellyt Heiken kättä aiemmin.
”Sinähän meinasit mennä Joshin perään vaikka sitten yksin? Jos kukaan ei auta?” Seira jatkoi. Tarkkanäköisyys periytyy näköjään suvussa sekin.
”Öö… joo. Niin mä ajattelin”, sanoin.
”Ei kenenkään tarvitse tehdä asioita pelkästään yksin. Sitä varten on perhe ja ystävät ja kollegat”, Seira sanoi.
”Ja tyttöystävä”, mutisin, vieressäni seisova Lauri kuuli sen.
”Tulihan se sieltä ääneen, kyllä siitä pojasta vielä ihan kunnon mies tulee! Tyttöystävä ei ainakaan ole ollenkaan hullumpi.”
Punastuin samalla, kun muutama kyynel valui poskelleni.
”Te olette ilmeisen samasta puusta veistettyjä. Kummankaan teistä ei tarvitse opetella tai tehdä kaikkia asioita yksin ja itse. Siinä kohtaa meistä vanhoista jääristä voi olla jopa jotain hyötyä”, Seira jatkoi.
”Se, että antaa muiden auttaa itseään kun ei itse enää pysty enempään, ei ole helppo taito oppia. Koalitio on täynnä ylpeitä tyyppejä, jotka ovat tottuneet olemaan täydellisiä, loistavia ja parhaita luonnontieteissä ja oikeastaan suunnilleen kaikessa. Kaikkien meidän pitää myös oppia tippumaan korkealta”, Heike sanoi. Lempikapteenini siirsi kätensä Laurin ja Seiran harteille, kolmikosta suorastaan uhkui jonkinlainen yhteinen luottamus ja menneisyyden seikkailujen muisto.
”Lauri ja Seira tässä olivat paikalla silloin, kun se kävi minulle, silloin vuosia sitten. Eikä avun vastaanottaminen ollut minullekaan helppoa.”
Heike viittasi maitovalaan suuntaan, minun pitäisi varmaan pyytää tältä anteeksi, mutta en saanut niitäkään sanoja ulos.
”Kuulehan Emmerie, mitä jos yrittäisit viimein ottaa ne torkut maitovalaan hytissä. Kun heräät ja olet käynyt syömässä, lupaan, että voin järjestää sinulle ainakin yhden ohjausvuoron. Miltä se kuulostaisi?”
”Ihan hyvältä.”
”Niin ajattelinkin.”
”Ja tuota, anteeksi. Tämä ei mennyt ihan niin kuin alun perin ajattelin”, mutisin jonnekin lattian suuntaan.
”Harvat asiat elämässä menevät”, Heike sanoi ja iski silmää.
Tein nenästäni rumia ääniä ja käännyin vielä katsomaan Koalition parasta kapteenia ja poikaystäväni vanhempia.
”Oletan, että tuo oli virallinen poistumislupa?”
Kaikki hymyilivät, huomasin Seiran peittelevän naurua nostamalla käden suunsa päälle aivan samalla eleellä kuin Khadija ja Josh tekivät. Äiti muistutti poikaansa aivan liikaa.
”Kyllä se oli virallinen poistumislupa”, Heike sanoi ja vilkaisi hetkeksi syrjään.
”Noin, nyt älylaitteessasi on tieto, mikä maitovalaan hytti on sinun.”
”Vain minun?”
”Nooh… tällä kertaa voidaan tehdä pieni poikkeus.”
Kolmikko hymyili suuntaani edelleen, kun käänsin selkäni epähienosti ja lähdin löntystämään oikeaan suuntaan.
Mietin, mihin siivouskomeroon minut oli majoitettu hiipiessäni epävarmoin askelin kohti maitovalasta. Nyt huomasin, että oli vaikeaa keskittää katsetta ja kävellä suoraan, oli kuin olisin ollut kunnolla humalassa.
Maitovalaan käytävillä oli aluksen miehistöä ja aseman henkilökunnan rippeitä, kaikki puursivat kiireellä, jotta alus saataisiin lähtövalmiiksi mahdollisimman pian. Panin vain sumeasti merkille sen, että minua väistettiin ahtailla käytävillä – ihan kuten kuuluikin.
Silloin joskus olin jaksanut olla nolo ja ahdistunut siitä että pilottia kuului aina väistää, nyt minua ei enää kiinnostanut mikään tuollainen pikkuseikka.
Linn ja Thea olisivat sitten seuraavaksi listallani hoidettavia asioita. Olin kyllä aivan varmasti unohtanut jotain, en vain muistanut mitä. Jotain tärkeää, mihin piti palata. Josh täytti koko kaistani enkä pystynyt ravistamaan tämän ilmeitä, ääntä, kasvokuvaa minnekään, ne tunkivat ajatuksiini jatkuvasti jostain sivusta, jostain pienestä eleestä, muiston haituvasta.
Haituvat saivat ajatuksini sulkiin, sen kautta artefaktiin ja sitten kaikkeen siihen, mitä oli tapahtunut. Aivan, Melissa. Melissan kanssa katkennut puhelu, en ollut soittanut takaisin, ja siitä oli tuntitolkulla aikaa. Miksi en ollut saanut takaisinsoittoa heti?
Käännyin vielä yhdestä kulmasta, kunnes olin oikean hytin edessä. Ovi aukesi ilman, että minun tarvitsi miettiä asiaa kovin paljon. Olisin varmaan päässyt mistä tahansa aluksen ovesta sisään keskittymällä vähän, mutta oli kerrankin kiva, ettei tarvinnut tiirikoida henkisesti tietään sisään.
Hytti oli sellainen, jota käytettiin yleensä joko arvovieraille tai kapteenille. Se ei ollut iso, mutta vähän tilavampi ja tarkoitettu yhdelle henkilölle. Nyt nolostuin aavistuksen, kuka ikinä olikaan maitovalaan virallinen kapteeni – varmaan miespuolinen kapteeni Sommer – oli luovuttanut sen pois minulle. Tätä lähempänä kapteeniutta en ollutkaan vielä ollut, en ehkä olisi koskaan, kun enää ei tiennyt, voisiko koulusta valmistua tavalliseen malliin ja olisiko Koalitio vielä olemassa muutaman vuoden päästä. Säätiön pilotiksi en varmaan enää pääsisi, vaikka sanoisin herra puheenjohtajalle mitä.
Saattoi toki olla, että aviopari Sommer oli halunnut pariskuntahytin, ja minun tunkemiseni kapteenin yksityishyttiin oli kätevä tapa toteuttaa se. Söpöä, että aikuisillakin riitti vielä intoa tällaisiin juttuihin.
Kaaduin punkkaan ja nostin älylaitteeni esiin repusta laittaen sen takaisin päälle. Kuolemanväsyneenäkin halusin tarkistaa, ettei minulta ollut mennyt mitään tärkeää ohi. Heilautin viesti- ja soittohistorian ilmaan eteeni, kurkkua kuristi nähdä jokainen Joshille lähetetty viesti. En voinut viestittää takaisin, eikä yhtään uutta viestiä ollut tullut. Pinkki hohti aavemaisena, mutta peittyi pian kirkkaanpunaisen alle.
Listassa oli viitisenkymmentä vastaamatonta puhelua ja viestiä Melissalta. Päättelin sen siitä, että kaista oli Koalition ja jostain syystä jokainen viesti oli värjäytynyt tulenpalavaksi – normaalisti vastaamaton puhelu oli hailakamman värinen.
Teki mieli nauraa, näköjään ensin synkronointini ja sitten Heiken käsky sulkea koko laite oli blokannut Melissan. En ollut edes tajunnut. Selasin viestejä läpi, en uskonut, että mikään voisi olla enää pahemmin pielessä – mutta olisi ollut myös todella typerää ottaa riski ja jättää ne lukematta.
Oli pakko hoitaa tämäkin, muuten olisin ääliö ja idiootti, joka saattoi jättää tärkeitä tiedonrippeitä huomiotta. Liittolaisteni piti saada tietää, ja nyt minulla oli Joshin ja Lakshmin lisäksi vastuu vielä näiden vanhemmistakin. Siinä sitä riitti vastuuta nuorelle pilottilupaukselle.
Pyöritin sormia ohimolla ja himmensin hyttini valaistusta aavistuksen. Tästä tulisi raskas puhelu, mutta tekemällä siitäkin selviäisi, ja olisin jo vähän lähempänä tavoitetta ja ehkä myös Joshia.
Tulihiuksinen tyttö oli riski ja haaste, mutta kuitenkin sellainen, jota osasin käsitellä. Ja totta kai myös sellainen, josta oli minullekin hyötyä. Yhteisiä tavoitteita, ja lupauksia, parikymppisten uhoa ja jotain sellaista, jota voisi ehkä nimittää toivoksi.
Voisin auttaa Melissaa nousemaan Säätiön johtoon, ehkä. En tiennyt oliko minulla siihen tarpeeksi poliittisia pelimerkkejä, mutta voisin ainakin yrittää. Mikä tahansa vaihtoehto olisi minulle parempi kuin nykyinen Säätiön johto, ja Melissan ennustamattomuus oli jo tavallaan ennustettavaa.
Yritin painaa mielessäni soiton kuvaketta, mutta se oli ylitsepääsemätön este, kuin en olisi osannut enää synkronoida ollenkaan. Silmäluomet valuivat kiinni, en saanut enää napattua otetta älylaitteestani, en kädellä enkä mielellä.
Älylaite lipesi jonnekin lattialle, kun viimein nukahdin uneen, jossa ei nähnyt unia.