Perjantaina oli varsin vaikeaa päästä koulun portista sisään. Puutarhan pääportin eteen oli linnoittautunut iso porukka koululaisia, tuskin edes lukiolaisia. Kyseessä ei kai ollut varsinainen mielenosoitus, vaan jokin protesti tai vastaava.
Sekalainen sakki oli raahannut paikalle pienen lastauslavasta improvisoidun korokkeen, jolta joku nuori julisti avaruuden kuuluvan kaikille. Puheessa vaadittiin avaamaan avaruusasemien asukkaiden hyväksyntäperusteet ja tekemään järjestelmästä läpinäkyvä. Nuoruuden idealismia puhtaassa muodossaan.
Onnea matkaan, mietin työntyessäni porukan läpi koulupuvun takki repussa. Koalitio ei edes päättänyt yksivaltaisesti avaruusasemien asukkaista, joten Taivasopiston porteilla mesoaminen oli väärä osoite protestille. Olisivat menneet keskustaan, jonnekin parlamenttitalon tienoille.
Avaruusasemien asukkaiden valitseminen tehtiin yhteistyössä siviilihallintojen kanssa, Koalition osuus oli siinä nykyään vähäinen. Lähinnä Koalitio oli nykyään prosessin tarkistava tai hyväksyvä elin. Ehdotetut asukaslistat oli aiemmin syynätty myös Koalition taholta, mutta siitä oli lopulta luovuttu.
Päästyäni viimein portista sisään pysähdyin sen verran, että sain takin päälleni. Josh olisi antanut minulle satikutia, jos olisi tiennyt minun hiippailevan näin. Ole ylpeästi sitä mitä olet, ja sitä rataa.
Käännyin polulla ja kävelin kohti asuntolakompleksia ohittaen puutarhan hassut nykytaideveistokset. Yksi niistä näytti eri eläinten sekasikiöltä, tavallaan pidin luomuksesta, vaikka lopputulos olikin enemmän groteski kuin söpö.
Josh käveli pihalla vastaan ennen kuin ehdin asuntolan ovelle asti. Sora rahisi kenkien alla.
”Moikka. Valmiina grilliin?”
”Totta kai. Olen hionut pokerinaamaani peilin edessä koko aamun.” Tai ainakin meikkiä, mutta sitä en viitsinyt paljastaa. Testissä oli uusi aine tummien silmänalusten peittämiseen.
”Eikö se ole suhteellisen hyvä jo valmiiksi? Sun pokerinaama?”
”Ehkä mun ilmeettömyydessä on väärä sävy. En halua, että koko Koalition johtoporras luulee, että mökötän ja haluan tappaa ne, tai jotain.”
”Et sä mun silmään nyt ihan niin mörökölliltä näytä”, Josh tuumasi ja katsoi minuun silmäkulmastaan, kun kävelimme rinnakkain.
”Sun mielipiteesi on puolueellinen.”
”Joo. Mutta ei siellä koko Koalitio ole. Khadi ja pari muuta, videoyhteydellä varmaan. Ei me nyt kuitenkaan ihan niin tärkeitä olla, että koko amiraalisto tulisi tänne koululle meitä varten.” Joshin äänensävy oli arkipäiväinen, ehkä jopa väritön.
”Oletko sä pettynyt?”
”Hmm… no, ehkä vähän. En pääsekään vetämään spektaakkelia koko komentoportaan yläjaokselle.”
Hihitin. Joshista ei ottanut selvää, oliko tämä ihan täysin tosissaan. Mikä esitys, laulua ja musiikkia? Jotain synkronointikikkoja?
Toisaalta, jos asiat saisi esitettyä oikein, koko kuulustelutilanne saattaisi edistää uratavoitteitamme, mitä ne sitten ikinä olisivatkaan. Jäisi ainakin nimi ja naama mieleen, ja sellaiset jutut olivat tärkeitä, myös avaruudessa. Halusin tai en. En halunnut kuulua siihen koulun pyrkyriporukkaan, mutta olisi tyhmää myös jättää tällainen tilanne käyttämättä.
Artefakti oli mukana repussani. Ehkä riski, mutta jos olisi pakko, osaisin takuulla selittää sen jotenkin. Eivät ne reppua tutkisi, enkä halunnut jättää esinettä kotiinkaan, jos äiti saisi jonkun siivouspuuskan tai vastaavan.
Rehtori oli koulun portailla odottamassa vieressään amiraalin takkiin pukeutunut lyhyt mies, jonka perunanenä ja lyhyt siilitukka eivät tuntuneet sopivan samaan päähän. Ohi kulkevat opiskelijat katsoivat molempia uteliaasti ja tervehtivät protokollan mukaan.
Minä ja Josh seisahduimme portaiden eteen.
”Hyvää huomenta”, Josh sanoi virallisella äänellään.
”Huomenta”, rehtori tervehti takaisin.
”Joshua Niva ja… Emmerie Aapajärvi”, hauska tutustua, amiraali sanoi. Selvästi tämä joutui lunttaamaan nimun nimeni jostain älylaitteensa uumenista, Joshin tämä muisti suoraan. Nauratti ja ärsytti samaan aikaan, no, minä en ollutkaan kukaan kuuluisa ja tärkeä. Vielä.
”Olen amiraali Lindström. Se toinen täältä Pohjoismaista, kadetti Nivan isosiskon lisäksi”, mies sanoi.
”Khadija on yhtä paljon täkäläinen kuin minäkin, siis, passissa kyllä kansalainen, mutta asunut Maassa opiskeluvuodet eikä juuri muuta”, Josh vastasi kohteliaalla äänensävyllä.
”No, eipä jäädä jumiin pikkuseikkoihin”, rehtori sanoi. ”Mennäänkö?”
Amiraaliukko jätti minut lähes huomiotta, mutta se toisaalta sopi minulle. Pystyin tarkkailemaan tilannetta ja päättämään, miten haluaisin itseni esittää. Hölmönä tytönheitukkana? Joshin peesissä kulkevana peruspölhönä? Omana itsenäni? Millainen edes olin ihan vain itsenäni?
”Kuulin, että sinä olet lähes yhtä hyvä lentämään kuin isäukkosi”, amiraali jatkoi. Josh alkoi mennä huomiosta vähän hämilleen, sen näki tavasta, jolla tämä räpläsi poninhäntäänsä. Kaveriporukassamme Joshia harvemmin kehuttiin ja liehiteltiin ihan näin suoraan. Poikaparka oli tottuneempi naljailuun ja hyväntahtoiseen kiusaamiseen.
”En tiedä siitä, mä olen vielä nuori ja lentänyt ehkä kaksi kertaa. Ei voi sanoa, kuka on suvun paras”, Josh kuittasi.
Rehtori siirtyi kävelemään enemmän minun viereeni ja jätti amiraali Lindströmin Joshin kimppuun.
”Miltä tuntuu taas täällä maan kamaralla?”
”Oudolta”, vastasin.
”Ihan hyvä vastaus”, rehtori tuumasi. ”Teitä nuoria katsoessa sitä itsekin nuortuu.”
Olimme jo päässeet luentosalien ohi siihen käytävään, jossa oli kokoushuoneita ja pienryhmätiloja. Osa näistä huoneista oli minulle tuttuja laskuharjoituksien ratkaisujen läpikäynneistä. Niissä pääsi ja joutui hikoilemaan muun ryhmän edessä esittäen ratkaisuaan, yleensä kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. Niihin tilaisuuksiin verrattuna amiraalit olisivat helppo nakki. Kukaan tuskin pyytäisi todistamaan holoseinälle, miksi numero kaksi on suurempi kuin yksi.
Toivottavasti ainakaan. Amiraalit olivat käyneet saman koulun ja olivat ihan yhtä fiksuja kuin kuka tahansa opettajakin, muistutin itseäni.
Rehtori avasi oven ja viittilöi meidät kolme sisään.
”Me olemme ainoat, jotka olemme paikalla fyysisesti. Hetkinen…”
Rehtori pysähtyi ja loi katseensa yläviistoon. Josh tuijotti synkronoidessaan yleensä sivuun, mutta ele oli silti tuttu.
Kuulin oven sähkölukon napsahtavan, seinien holonäytöt käynnistyivät. Amiraali Lindström istui mätkähtäen yhdelle vapaalle tuolille. Minä ja Josh istuimme toiselle puolen pöytää.
”Teetä tai kahvia?” rehtori kysyi ystävällisesti. ”Ottakaa sivupöydältä, pyysin tuomaan valmiiksi. Vaikuttavat olevan yhä kuumia.”
”Kiitos, ehkä kohta”, Josh sanoi.
Tunsin ilmassa pienen hurinan ja lämmön, kun näytöt kirkastuivat. Melkein heti yhdelle niistä ilmestyi hyvin tuttu hopeanvärinen rento nuttura ja ruskettunut, kadehdittavan tasainen iho.
”Hei taas!” Khadi huikkasi iloisesti. Tällä oli kädessään lasi, jossa oli tällä kertaa mintunvihreä juoma. Lasin pinnassa helmeili kosteutta, missä Khadi olikin, siellä oli varsin kuuma.
”Ilmastointi hajosi, joten en viitsi pitää takkia. Raportoikaa Koalitiolle, jos viitsitte”, Khadi sanoi. Kun tosiaan katsoin tarkemmin, tällä oli päällään pelkkä pilottipuku. Se pysyi kätevästi viileänä, kiitos älymateriaalitekniikan.
Toiselle näytölle piirtyi keski-ikäinen todennäköisesti afrikkalainen nainen, jolla oli päässään hauska värikäs huivi.
”Olemme kaikki koolla, sitten aloitetaan”, huivinainen totesi matalalla äänellä.
”Kadetit Aapajärvi ja Niva, annoimme teille erikoisluvan käydä Säätiön haltuunsa ottamassa tukikohdassa. Käsittääkseni teillä on henkilökohtaisia siteitä Säätiöön.”
”Pitää paikkansa”, sanoin. ”Sigrid, joka oli viime syksyyn asti meidän ryhmässä, hyppäsi Säätiön puolelle. Olemme taas väleissä. Ollaan vähän eri mieltä politiikasta ja muusta, mutta edelleen ystäviä.”
”Aika monella Koalitiolaisella on vanhoja kollegoita, jotka ovat nyt Säätiön puolella”, Khadija totesi.
”Niin on. Emme ole kieltämässä yhteydenpitoa. Päin vastoin, Koalition etu on, mitä enemmän tiedämme Säätiön liikkeistä. Siksi päätimme antaa luvan siihen käyntiin”, huivitäti sanoi.
”Kysymys on enemmänkin siitä, mitä saamme näiden suhteiden kautta selville. Säätiön johto on tähän mennessä ollut meille täysi mysteeri”, rehtori sanoi.
”Niin, yritämme järjestää jonkinlaista tapaamista tai neuvotteluyhteiden virallista avaamista, mutta Säätiö ei vastaa sen kaltaisiin yhteydenottopyyntöihin”, amiraali Lindström totesi.
Josh kohottautui tuolillaan aavistuksen ja käytti taas virallista ääntään, sitä, mikä sai tämän vaikuttamaan vastuulliselta ja asialliselta.
”En tiedä oliko se tahallinen vuoto meidän suuntaan vai ei, mutta saatiin kuulla, että Säätiö valitsee johtohahmonsa vaaleilla. Niillä on yksi puheenjohtaja, joka päättää suurista linjoista. En tiedä milloin ne vaalit on, mutta luulisin, että meillä on kontakti, joka pääsee sen puheenjohtajan puheille aina halutessaan.”
”Kätevää”, amiraali Lindström tuumasi ja oli selvästi vaikuttunut. Tyyppi nyt oli toki muutenkin täysin ihastunut Joshiin jo valmiiksi. Tai Joshin perheeseen.
”Me vietettiin siellä Kuussa vain yksi yö, eikä yhtään enempää”, sanoin. ”Tuli aika pikainen lähtö pois, koska paljastuimme. Ei kyllä kokonaan, en usko, että Säätiössä tiedetään julkisesti, keitä me oltiin. Siellä tukikohdassa oli aika hiljaista, suurin osa oli työn touhussa jossain näkymättömissä.”
Rehtori työnsi hedelmälautasta pöydän yli suuntaani, poimin melonilohkon ja otin sen käteeni.
”Niillä kun on ongelmia ruuan kanssa, ja vähän kaiken muunkin, koska Koalitio katkaisi kaikki toimitukset sinne”, jatkoin.
”Pakollinen toimenpide”, amiraali Lindström sanoi. ”Emme kai voi tukea tuollaista kapinointia suoraan, se näyttäisi huonolta. Emme kyllä voi tehdä mitään suoraa hyökkäystäkään, se näyttäisi myös aivan yhtä huonolta. Koalitio ei ole armeija, ja jo nyt useampi hallitus syyttää meitä vallan kahmimisesta, liiasta nurkkakuntaisuudesta ja salailusta, mitä avaruuteen tulee.”
”Ei täysin perättömästi”, Khadija tuumasi. Mintunvärinen juoma oli huvennut lasista.
”Ei, mutta pidän edelleen järkevänä, että avaruuteen liittyvät asiat hoidetaan yhteisen globaalin järjestön kautta, eikä niin, että jokainen maa ajaa omaa etuaan”, rehtori sanoi kuivaan sävyyn.
”Miksi Koalition valtarakenne ei sitten ole läpinäkyvä?” kysyin ja häpesin itseäni heti. Tämä ei varmaan ollut se tilanne, jossa kannatti alkaa kiistämään ja kuittailemaan. Onneksi kukaan ei näyttänyt pahastuvan, kaikkien ilme pysyi neutraalina.
”Hyvä kysymys. Osin siinä on perinteitä, osin sitä, että emme halua vallan päätyvän väärien ihmisten käsiin. Totta kai kun nämä asiat päätetään sisäisesti, se saattaa vaikuttaa ulkopuolisille vastuuttomalta ja mahdollisesti siltä, että suosimme tuttuja ja verkosto on ainoa tapa päästä ylenemään. Minä näen sen niin, että kun parhaat ja viisaimmat pääsevät yhdessä päättämään vastuutehtävien jaosta, langat pysyvät parhaiten oikeilla ihmisillä. Mielenosoittajat tuolla ulkona porteilla eivät edes tiedä, millä avaruusalukset käyvät tai mitä ohjaimella tehdään. Sellaisia henkilöitä ei voi päästää päättämään”, huiviamiraali sanoi.
”Ne eivät tiedä, koska Koalitio ei kerro”, jatkoin ja kaivoin kuoppaani syvemmäksi. Kohta olisi pakko lopettaa ja vaihtaa aihetta. Se Koalition isojen pamppujen silmissä hyvältä näyttäminen ei nyt onnistunut kovin hyvin.
”Siihen on oikein hyviä syitä. Vaikka yksityisten avaruusalusten ilmestyminen kuvaan saattoi muuttaa tilannetta, en silti näe mitään hyvää syytä tehdä avaruusteknologiasta julkista. Minkä tahansa avaruusaluksen ajoainesuihku on jo ase, eikä keinopainovoiman antaminen siviilikäyttöön johda muuhun kuin sekamelskaan. Kansa ei tarvitse lentäviä autoja”, amiraali Lindström julisti. Tuijotin pöydän pintaa ja yritin pitää suuni tukossa. Älä vastaa mitään, älä kuittaile mitään.
”Haluatteko te kuulla jotain muuta sieltä Kuusta?” Josh vaihtoi aihetta, kiitos!
”Mikä ettei, kerropa meille yksityiskohtaisesti kaikki, mitä muistat rakenteista, resursseista ja ihan vain siitäkin, keitä siellä näitte”, Khadija sanoi kirkkaalla äänellään ja hymyili.
”Ei oikein ketään tosiaan. Se oli tosi tavallinen paikka. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Säätiöllä ei ole yhtään omaa alusta. Niiden on pakko haalia niitä pian. Mä olisin todella varuillani sen suhteen, keitä meidän aluksilla lentää.”
Kävelin sivupöydälle ja kaadoin itselleni kupin puolilleen teetä. Näihin kysymyksiin olisi paljon helpompi vastata.
”Aluskaappausten riski alkaa olla tosiaan erittäin suuri. Olemme jo tehneet joitain varotoimia sen suhteen, millaisilla miehistöillä aluksia lennetään… emme ehkä tarpeeksi”, Khadi vastasi.
”Opiskelijoille tehtävissä psykologisissa testeissä pitää haarukoida Säätiö-aspekti tarkkaan. Koulussa on takuulla vielä jäljellä Säätiölle myötämielisiä”, rehtori sanoi.
”Sille ei voi juuri mitään. Sitä voi ajatella etunakin. Meidän on pakko päästä neuvottelupöytään Säätiön kanssa. Virallisen Koalition kädet ovat sidotut, olemme harmonian ja yhteistyön organisaatio. Meidän pitää näyttää siltä ainakin ulospäin.” Amiraali Lindström tuntui vajoavan tuolissaan sitä alemmas, mitä pidemmälle kokouksentapainen edistyi.
”Ainakin ulospäin, tosiaan… onneksi meillä on pari vakoojaa”, rehtori sanoi ja katsoi meihiin hymyillen. ”Otamme teihin yhteyttä, jos tarvitsemme tiedonmuruja tai vastaavia palveluksia.”
”Me voidaan yrittää käyttää sitä meidän kontaktia”, Josh vastasi. ”Siis järjestämään joku tapaaminen tai vastaava. Meidän pitää ehkä esittää se vähän jännällä tavalla, mutta yritetään ainakin.”
”Aina kannattaa yrittää”, pitkään hiljaa ollut huivipäinen amiraali totesi. ”Me tavoittelemme sitä harmoniaa tosissamme, mikä amiraali Lindströminkin olisi hyvä muistaa. Se ei ole vain korulause.”
—
Minä ja Josh poistuimme takaisin kevätiltapäiväiseen puutarhaan. Valo siilautui puiden lehdistön läpi ja loi kuvioita polulle sekä vaatteillemme.
”Yksi kuulustelu selvitetty”, totesin.
”Joo, mulla on vissiin vielä yksi jäljellä”, Josh tuumasi takaisin ja hymyili rennosti.
Olimme nimittäin seuraavaksi menossa vanhemmilleni käymään. Isä tulisi pian töistä, äiti nyt oli yleensä kotona muutenkin. Nopea, epänolo kahvihetki ja sitten tämä velvollisuus olisi suoritettu. Voisin vaikka pelata koko viikonlopun ja rauhoittua. Melkein kaikki pakolliset koulutehtävät oli jo tehty.
Jos laskin päiviä ja kuukausia taaksepäin, olin nyt seurustellut melkein puoli vuotta Joshin kanssa. Kaipa tämä oli niin vakavaa, että piti esitellä poikaystävä kotonakin, vaikka motiivini tehdä niin olikin lähtenyt toisesta nolosta tilanteesta liikkeelle.
Tietysti vanhemmat olivat nähneet Joshin silloin jouluna. Se oli kuitenkin huomattavan eri juttu. Silloin oli ollut tilanne käynnissä, eikä Josh ollut vielä poikaystävä. Poika ja ystävä vain.
Kiersimme katetun ostoskujan ja saavuimme kotikortteliani kohti vähän eri reittiä kuin tavallisesti.
”Linnin isästä ei kyllä saatu selville mitään”, sanoin.
”Ei taidettu joo. Ei ollut hyvää hetkeä kysyä. Ja mistään ei tullut mulle mitään vuotoa, kaipa tuo amiraalitaso osaa salata viestiliikenteensä niin hyvin, että yksi tällainen supervoimainen opiskelija ei pääse siihen käsiksi. Joskus voisin vannoa, että Khadi ainakin aavistaa tai arvaa, miten mun synkronointi toimii.”
”Onhan se helkkarin fiksu, ei kai se muuten olisi amiraaliksi asti päässyt.”
”Joo, on se”, Josh sanoi. ”Vaikka Lakshmi on luonnontieteissä vielä parempi, se taas on sosiaalisesti aika urpo.”
”Voidaanko urkkia Linnin isästä juttuja muuta tietä?”
Josh käveli mietteliäästi, eikä edes katsonut kunnolla eteensä. ”Voitaisiin tietysti kysyä Tuurilta. Sillä on niitä sen urkintakanavia ja pääsy paremmin Koalition dataan. Sitten jäädään kyllä palvelus velkaa.”
”Ei haittaa. Laita sä viesti. Osaat muotoilla paremmin.”
Harmahtava kotitalo kohosi edessämme. Vilkaisin rapun numerolukkoa ja avasin oven. Lukoista ei enää juuri ollut minulle vastusta, olin kehittänyt tätä taitoa melkein liiankin kanssa. Jos Linnin erikoisalaa synkronoinnissa oli viestien lähetys, minun olivat sitten kaikenlaiset lukot.
Josh astui rappuun ja vilkaisi nimitaulua.
”Teillä on koko perheellä sama sukunimi.”
”Joo. Isä vaihtoi. Sillä oli joku yleisempi, ennen kuin menivät äidin kanssa naimisiin. Lehtinen, jos muistan oikein.”
”Söpöä”, Josh tuumasi.
”Tavallaan olisi kiva olla Lehtinen. Nyt mä olen kaikkialla ja aina aakkosissa ensimmäinen, jonka pitää tehdä kaikki tehtävät ekana. Se ei sovi mun psyykelle ollenkaan.”
”Harmi, että vaikka mä vaihtaisin sun sukunimeen, mä taidan silti tulla sun jälkeen aakkosissa. Muuten ottaisin mielellään kunnian tehdä kaikki hienot jutut ensimmäisenä.”
”Vähän turhan aikaista mennä naimisiin”, sanoin. Josh virnisti takaisin.
Nousimme portaat, ja tujotin kotiovea. Voisin jäädä tähän arpomaan, tai juosta pakoon tulossa olevaa epämukavuutta ja kummallisuutta. Varmaan tämän voisi vielä perua. Kahden elämäni osan yhteensovittaminen ei ollut helppoa ja niiden pakollinen yhteentörmäys sai mahani kiertymään ylösalaisin. Vanhempani eivät olleet kamalan noloja, Josh oli ihan hyvä ihmisten kanssa, mutta silti olisin tehnyt lähes mitä tahansa muuta kuin antanut lapsuudenkotini ja uuden elämäni kohdata näin.
Avasin oven. Pakko uskaltaa.
Äiti oli vastassa eteisessä, tuttu essu päällään, hiukset vähän paremmin laitettuna kuin normaalisti. Olin perinyt tikkusuoran hiuslaatuni isältä, äidin hiuksissa oli pyörre, joka sai muutaman kurittoman suortuvan aina karkaamaan kasvoille.
”Hei vaan ja tervetuloa… mutta mehän tunnetaankin jo!” äiti kailotti pirteällä äänensävyllä, joka sai mahani kääntymään vielä ympäri muutaman kerran ekstraa. Hössötys alkaisi milloin tahansa. Pohdin, karkaisimmeko huoneeseeni heti vai äkkiä.
Josh astui eteenpäin ja hymyili. ”Joshua Niva, viimeksi en tainnut esittäytyä. Taivasopiston rehtori on tosiaan mun mummi, mutta ei me kyllä siksi alettu seurustella”, tämä totesi. Äiti ja Josh kättelivät.
”Syytettiinkö mua juuri kullankaivajaksi?” mutisin.
Äiti ja Josh nauroivat. Hyväntahtoisesti, mutta tavallaan kuitenkin kustannuksellani. Arvasin, mihin tämä ilta olisi menossa. Tiedän, että olen nolo ja pönttö, mutta tarvitseeko sitä hieroa naamaan?
”Se mummisi piirakkaresepti on aika hyvä”, äiti sanoi. ”Olen tehnyt sitä pari kertaa. Vaihtelemme aina välillä viestejä.”
”Mukava kuulla”, Josh tuumasi ja hymyili edelleen, oikein valloittavasti. Olikohan Josh jo skannannut koko viestihistorian rehtorin ja äitini välillä? Äitini älylaite oli essuntaskussa, se näkyi essusta läpi. Malli oli ainakin viisi vuotta vanha, viestien salaus oli korkeintaan alkeellista tasoa. Olin jo vuosia vastustanut itse samaa kiusausta – suureksi osaksi siksi, että isän ja äidin viestihistorian lukeminen olisi takuuvarmasti kauheinta, mille voisin altistua. Kukaan ei halua tietää vanhempiensa sukupuolielämästä liikaa.
”Juotko kahvia? Emmerie ei ole koskaan opetellut, on meillä kyllä teetäkin”, äiti ilmoitti.
”Me juodaan teetä”, sanoin.
”No, selvä… keitän kuitenkin kahvia minulle ja isällesi”, äiti sanoi ja poistui keittiöön. Päästin ulos todella pitkän henkäyksen ja avasin huoneeni oven.
Olin siivonnut ja siirtänyt kaikki noloimmat ja lapsellisimmat jutut kaappiin, tunkemalla. Toivottavasti Josh ei availisi ovia vaan olisi sentään sen verran ritarillinen myös kahdestaan. Jos kaapinavausvirheen tekisi, saisi niskaansa melkoisen tavaravyöryn. Ehkä minun ei tarvitsisi enää säästää ihan kaikkia tärkeitä piirustuksia, papereita, avaruuskuvia ja muuta roinaa, jota huoneeni oli pullollaan.
Josh katsoi uteliaana ympärilleen ja istui sitten sängylle siirtäen yhtä isoa pehmolelumörköä syrjään. Pehmolelut eivät olleet enää mahtuneet kaappiin, muuten olisin laittanut nekin piiloon.
”Ei välttämättä ihan sitä, mitä odotin”, Josh sanoi.
”Mitä sä sitten odotit?”
”Ehkä jotain karumpaa. Sun huonehan on aika söpö.”
Katseeni kiinnittyi kaarevia koristelautoja sisältävään hyllyyn ja työpöydän lampusta roikkuvaan pieneen avaruusoliopehmoon. Suuren osan huonetta vei työpöytäni ja sen ympärille kasattu pelaamisvälineistöni: tietokone, kasa VR-laseja, useammat hanskat, yhdet irtokuulokkeet, hyllyille ja lattialle viritetyt projektorit ja kaiuttimet johtoineen.
Oikeastaan ainoa vapaa lattia-alue oli se, mitä käytin niihin peleihin, joita piti pelata koko keholla. Ne eivät olleet suosikkejani, olin kömpelö myös pelatessa. Mieluiten pelasin ohjaimella, myös VR-ympäristössä. Pari immersiivisiä pelejä varten tarvittavaa mattoa oli rullattu sänkyni alle.
Se ohjain, jolla oli nykyisin eniten väliä, keikkui hyllyn päällä, äidin tavoittamattomissa. Kultapunokset ja helmet näkyivät mustaa seinää vasten.
Äiti oli aikanaan sallinut maalata vain yhden seinän mustaksi, koska ei kuulemma halunnut huoneestani mitään goottiluolaa. En halunnut myöntää, mutta ehkä ihan hyvä, että kaksitoistavuotias minä ei ollut saanut tässä suhteessa koko tahtoaan läpi.
”Sun huone näyttää siltä, että siellä on asuttu pitkän aikaa. Mulla ei koskaan ole oikein ollut mahdollisuutta.”
Josh asettautui sängylle mukavammin ja työnsi pehmolelutähden kätensä alle.
”Linnunrata puuttuu”, tämä totesi.
”Ai seinän tähtikuvioista? Mun piti joskus jatkaa koko seinälle, mutta tein vain nuo kolme. Olisihan sen voinut yrittää tehdä Joutsenen taakse jotenkin.”
Mustalla seinällä hohti siellä täällä muutama tähtikuvio, jotka olin itse väsännyt, oikeassa etäisyyssuhteessa ja kirkkauksineen, totta kai.
Oveen koputettiin.
”Tee on valmista, tulkaahan sieltä”, kuului äidin ääni.
Josh loi katseen kaiuttimiini ja nousi ylös sängyltä.
”Sä tarvitset paremmat, noiden äänenlaatu on aivan sutta ja sekundaa”, tämä totesi.
”En mä kyllä ole huomannut mitään. Ihan hyvin niistä kuuluu äänet.”
”Ihan hyvin ruuaksikin voi syödä kaurapuuroa joka päivä, tai sitten syödä jotain oikeasti hyvää.”
”Okei, uskotaan. Voin harkita. Aika vähän mä ehdin enää pelaamaan.”
Olohuoneessa äiti oli kattanut pöytään sen paremman kahviastiaston servetteineen päivineen. Kupit olivat ihan liian pienet kunnolliseen teenjuontiin, teki mieli protestoida. Onneksi kuumaa vettä sai aina lisää.
Ulko-ovi kävi ja kuulin hyvin tutun äänen: isän salkun pohjan metalliset osat osuivat eteisen laattalattialle. Emme olleet ehtineet istua pöytään, joten suuntasin takaisin eteiseen.
”Kotona ollaan!”
”Isä, tässä on…”
Josh ojensi kätensä ja esittäytyi, jälleen varman harkitusti. Isä tarttui käteen ja tarkasteli Joshia samalla tavalla kuin uuden asuinalueen kaavapiirustusta: etäisellä ja arvioivalla ilmeellä, joka löysi pienetkin epäjohdonmukaisuudet. Isä oli se, jolta tuli aina palaute kokeissa tehdyistä huolimattomuusvirheistä tai tehtävänannon lukemisesta ylimalkaisesti. Onneksi Taivasopiston tenttituloksia ei tarvinnut esitellä vanhemmille.
”Jaahas, no, tervetuloa sukuun”, isä sanoi ja käveli kohti olohuoneen pöytää.
”Isä! Ei me olla naimisiin menossa!”
”Vielä”, Josh sanoi, edelleen kasvoillaan se rasittavan hurmaava edustushymy.
Istuin pöytään ja ilman erillistä kehoitusta nappasin tarjoilulautaselta korvapuustin. Päätin alkaa ahtaa sitä suuhuni ennen kuin kukaan kerkeäisi kysymään minulta mitään. Jos söisin tai joisin koko ajan, en voisi osallistua keskusteluun. Pettämätön suunnitelma välttää möläytyksiä ja nolouksia.
”Meidän Emppu on aina halunnut lentämään avaruusaluksia, jo varmaan ennen kuin osasi lukea”, isä aloitti. ”Sama juttu?”
Tiesin, että saisin kuulla lempinimestä myöhemmin.
”Tavallaan… meillä se ammatti menee suvussa. Mutta se sopii kyllä mulle, kasvoin siihen hommaan vähän kuin luonnostaan”, Josh vastasi.
”Meillä oli se yksi avaruusdokumentti, joka piti yhdessä vaiheessa katsoa joka päivä. Osaan varmaan vieläkin juonnon ulkoa. Ja sitten se koulun joulujuhlavideo, missä pääsit esittämään tähteä ja olet tosi, tosi iloinen koko ajan. Hymyilet sen koko näytelmän ajan! Se on hyvä pätkä, pitääkin etsiä se jostain…”
”Äiti, ei. Me ei katsota sitä videota. Mun hymy näyttää siltä, että mä haluan syödä ne muut lapset.”
“Etsitään se video sitten seuraavaksi kerraksi”, äiti tuumasi. ”Linn ei olekaan käynyt meillä pitkään aikaan, eikö sekin ole teidän luokalla siellä koulussa?”
”Ryhmässä. Vuosikurssilla. Joo, on se.”
”Me tavataan nykyisin yleensä jonkun asuntolahuoneessa, Emmerie on ujo tuomaan ketään tänne”, Josh sanoi ja kasvojen edustushymy oli rikkumaton.
Isä tuijotteli meihin molempiin arvioivasti kahvikuppinsa yli. ”Olet tainnut periä sen minulta. Ujouden, siis.”
”Luonteenpiirteet periytyvät geneettisesti vain osittain”, vastasin.
Korvapuustit olivat kadonneet parempiin suihin, olin hyvin lähellä sitä, että pääsisin tilanteesta pois ilman yhtäkään isoa mokaa, noloa hetkeä, emämunausta.
Äiti pyyhki suutaan serviettiin, siihen jäi vähän vaaleanpunaista. Äiti oli siis tosiaan meikannut.
”Eikö siihen avaruusaluksen ohjaamiseen tarvita kuitenkin jotain kommunikaatiotaitoja? Luulisi, että siinä pitäisi puhua kaikenlaisille ihmisille. Onhan niissä miehistöä, eikö? Pärjääthän sinä?” äiti kysyi.
Josh tuuppi minua jalallaan pöydän alla. Joo, en ollut kertonut aiheesta mitään muuta kuin jotain erittäin ylimalkaista. Mitä enemmän kertoisin, sitä enemmän saisin utelua ja kyselyä. Oli parempi olla epämääräinen ja vedota salailusäännöstöön.
”Se on monella aluksella aika yksinäistä työtä”, Josh vastasi. ”Yleensä ei tarvitse puhua, ellei halua. Informaatio välittyy ohjaimen kautta suoraan.”
”Ai sen hassun hiuslaitteen? Mihin ei saa koskea?” Äiti katseli vaihteeksi minuun. Nousin pöydästä osittain, muut seurasivat liikettä.
”Joo, sen. Sen ei kyllä tarvitse olla hiuspanta”, Josh selitti. ”Se on käyttöliittymä. Hienointa tekniikkaa, mitä Koalitio on keksinyt hetkeen. Voin näyttää omani kohta.”
”Miksi sinä et koskaan kerro näitä asioita?” isä kysyi.
”Pelkään vain, että rikon jotain sääntöä”, sanoin. Josh oli onneksi hiljaa. Vanhempien suuntaan halusin edelleen vaikuttaa kiltiltä kympin tytöltä. Ei sanaakaan seikkailuista ja suunnilleen jokaisen Koalition kirjoittamattoman käytännön pitämisestä pilkkanaan.
”Ehkä sekin on peritty tai ainakin opittu luonteenpiirre”, isä sanoi ja hymyili isätyyliin: silmäkulmiin ilmestyi naururypyt, mutta suunilme ei muuttunut.
”Onko varma, että ei katsota sitä joulujuhlavideota? Se on oikeasti aika hauska” äiti kysyi samalla, kun työnsin Joshin huoneeni ovesta sisään.