Kuutukikohdassa järjestettiin juhlat. Säätiö oli nyt julkinen organisaatio, jolla oli poliittinen tavoite. Emme enää olisi varjoissa hiipiviä rikollisenpentuja, vaan oikea voima, jolla oli mandaatti muuttaa yhteiskuntaa. Tästä alkaisi loistava tulevaisuus, ja ihmiskunta nousisi sille paikalle, joka meille kuului. Suuren, vielä suurimmaksi osaksi tuntemattoman kotigalaksimme herruus oli vain nurkan takana.
Tämä oli tietysti Säätiön virallista propagandaa. Osallistuin juhlaan, koska niin minun odotettiin tekevän. Asettelin kasvoilleni tyytyväisyyttä osoittavan ilmeen, josta Melissa olisi todennnäköisesti nähnyt läpi sekunnin murto-osissa. Muihin se toimi täydellisesti; pintapuolisesti juttelin ihmisille, naurahdin vitseille, käyttäydyin kuten kuuluu. Sisäisesti mieleni teki käydä viskaamassa kuohujuomat alas pöydiltä. Kuvittelin komealle parketille pirstaloituvan lasin ääntä ja hymyilin mielessäni. Se olisi kaunista, kauniimpaa kuin Maan nousu harmaan horisontin ylle, kauniimpi kuin juhlamekko Melissan päällä, kun kävimme ensimmäisen kerran yhdessä katsomassa balettia. Joutsenlampi, olimme klassisia. Jälkikäteen ajateltuna valinnassa oli kohtalon ironiaa.
Peter notkui suuren ihmisjoukon keskellä jo selvästi humalaisena. Luotaantyöntävää ja rahvaanomaista käytöstä. Parempi pysytellä mahdollisimman kaukana työhuonetoverista. Jos halusin päästä taas pidemmälle Säätiön kiemuroissa, minun pitäisi mielistellä oikeita henkilöitä. Lipoa näiden egoa ja heitellä ilmaan puolitotuuksia, saada aikaan salaisuuksien ja yhteisen luottamuksen verho.
Halusin sitä ennen hetken vain itselleni. Siirryin syrjemmälle kuohuviinilasi kädessäni ja löysin sopivan varjoisan kohdan salin reunamilta. Raskas tummanpunainen samettiverho laskeutui viereeni. Ehkä ystävät olivatkin vähän sen kaltaisia, pehmeitä mutta välillä raskaita ja hankalasti joskus tavoitteiden tiellä.
Käänsin katseeni juuri oikealla hetkellä.
Joku kiljui teatraalisesti, tuhahdin halveksuvasti.
Huoneen oviaukoista lensi sisään jotain. Kuvittelin niitä ensin joksikin efektiksi tai holoksi, mutta ne olivat todellisia. Minirobotteja! Niin pieniä, että sen kokoiset oli kielletty kaikessa kansainvälisessä lainsäädännössä sen kiusallisen Mars-episodin jälkeen.
Parvi botteja surisi äänettömistä keskelle huonetta ja muodosti Säätiön logon. Näyttävää, mahtipontista ja hyvin Säätiön tapaista. Niin tyypillistä. Kielletyillä nanoroboteillako lähdettäisiin sotimaan avaruuteen?
Otin muutaman askeleen kohti salin keskiosaa, kunnes näin sen. Hiukset, joita en voinut unohtaa. Niiden heilautuksen selän taa, jonka olin nähnyt niin monta kertaa. Josta olin nähnyt unta. Naurun, joka sai koko sisimpäni resonoimaan pidättelemätöntä riemua. Kuohuviinilasi putosi kädestäni lattialle, sen pirstaloitumisen ääni oli juuri niin tyydyttävä kuin olin hetkeä sitten kuvitellut.
”Melissa!”
Robottiparvi surrasi ylemmäs, kun niitä ohjaava hahmo kääntyi. Melissalla oli päässään jonkinlainen ohjain – suunnittelussa oli paljon samaa, kuin avaruusaluksen ohjaimissa. Ohjain oli kuin liekkejä, jotka sulautuivat saumattomasti hiuksiin. Mekko oli uusi, sen helmassa kulki köynöskuvio, joka salin valaistuksessa näytti liikkuvan.
Kuin jokin antiikin ajan jumalatar, Melissan parvi surrasi tämän ympärillä ja takana, sitten ne järjestäytyivät Melissan taakse kuin ylisuuri viuhka. Jossain vaiheessa olin alkanut juosta, vaikka välimatka oli ehkä muutamia kymmeniä metrejä. Tämä käytös ei nostaisi poliittista asemaani. Oliko sillä väliäkään?
Melissa kaappasi minut halaukseen ja nauroi niskaani. Se kutitti samoin kuin koko Melissan olemassaolo kutitti jotain sisälläni.
”Sigrid! Viimein! Kuulin, että ne laittoivat sinut kouluunkin!”
”Niin. Jäin tosin kiinni.”
”Voi, ei sinusta saa vakoojaa tai agenttia. Sinä olet siihen aivan liian rehellinen.” Melissa hymyili ja hymy ulottui korvasta korvaan, aivan kuten muistin. Melissa hymyili aina myös silmillään. Silmissä tuikki riemu ja innostus, koin olevani viimein perillä.
”Minulle kerrottiin, että olet jossain Asteroidivyöhykkeellä.”
”Ai niinkö ne sanoivat? En minä niin kaukana ollut. Tarkoituksellista disinformaatiota, kuten aina! Olin kiireinen, tietysti. Mutta nyt tutkimus on valmis.” Melissa nyki ohjainta päästään. ”Katso, tällä voi ohjata jopa kymmentä tuhatta robottia samaan aikaan. Tekoälyapu tekee sen mahdolliseksi.”
”Eikö tekoäly kielletty ihan syystä?”
”Sinä olet aina niin pelokas ja konservatiivinen! Hellitä vähän! Tänään on juhlat!” Melissan nauru kasvoi kirkkaaksi ja mietin, miksi jokainen salin henkilö ei katsonut juuri meitä. Melissalla oli luontaista karismaa ja voimaa.
Melissa antoi parvensa suhista spiraaleiksi, jotka kohosivat ja katosivat kattoon. Käsi veti minua tanssimaan. Tätä kutsua en ollut koskaan osannut vastustaa. Kuin koiperhonen ja lamppu, joskin en koskaan palanut. Melissan tuli tarttui minuun, mutta se teki minusta ainoastaan vahvemman.