karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

On mennyt vähän yli vuosi

Joo, tänne voi kirjoittaa asiatekstejäkin, shokkivau?!

Aloin kirjoittamaan tavoitteellisesti suunnilleen vuosi sitten. Olin totta kai kirjoittanut proosaa ennenkin, en vain pitkiä tekstejä tai julkaistavaksi asti. Tilanne oli siis uusi ja jännä enkä oikein tiennyt, mitä siitä tulisi (jos mitään). Nyt vuoden jälkeen olen kirjoittanut viisi kirjaa – tai ne ovat pituudeltaan enemmän pienoisromaaneja, mutta kuitenkin eheitä tarinoita, alusta loppuun.

Kirjoittamisen aikana olen oppinut, että olen tunteellisempi henkilö kuin olen ajatellut olevani. Normaalissa elämässä olen tasaisen harmaa ja varmaan vähän tylsäkin. Kirjoittaessa pitää pyrkiä kanavoimaan jotain todellista ja aitoa, teksti tuntuisi vajavaiselta ja teennäiseltä, jos kaiken animehölmöilyn ja muun alla ei olisi jotain, mikä on niin totta kuin vain osaan kirjoittaa.

Tietenkään hahmojen tunteet eivät ole 1:1 omiani, mutta niissä pitää silti käydä aika syvällä. Ja ne tunteet tuntuvat ihan oikeilta tunteilta. Se oli minulle yllätys, koska luulin kirjoittavani vain höpsöä kieli poskessa tehtyä voimafantasiaa. Tai ainakin alussa tarina on sitä, kunnes päästään itse asiaan…

Siitä en tietenkään osaa sanoa mitään, miten lopputulos onnistui. Ja joka tapauksessa kaunokirjallisen tekstin laatu on mielipidejuttu, ei kirkossa kuulutettu fakta.

Millaista kirjoittaminen sitten on harrastuksena? Mediassa ja muuallakin levitetään kuvaa inspiraation innolla naputtavasta luovasta taiteilijasta. Oikeasti kirjoittaminen vaatii rutiinia ja lujaa epätäydellisyyden sietokykyä. Tärkeintä on saada ylipäätään jotain kirjoitettua – tyhjää ei voi editoida ja muokata paremmaksi.

Kirjoittaminen on myös pirun yksinäinen harrastus. Minut saa oikein kiitolliseksi, jos jaksaa kuunnella sitä, kun puhun kirjoittamisesta. Toivottavasti en ole kyllästyttänyt ihan jokaista tuttua. Parasta mitä voi tehdä, on sanoa, että kuuntelee juttujani mielellään. Välillä kun olo on sellainen, että lähestulkoon ratkeaa liitoksistaan, kun haluaa jakaa ajatuksiaan jollekulle muulle.

Toisaalta tekstin pitäisi toimia ihan vaan tekstinä, joten omia kirjoituksiaan ei voi selittää liikaa – vaikka haluaisi! Joskus tekee mieli kertoa ja näyttää miten hienosti osasi tehdä tämän ja tämän ja huomasitko että tässä oli tällainen koukku ja hei tämä hahmo puhuu aina tällä tavalla! Mutta näistä on parempi olla hiljaa ja antaa mahdollisten lukijoiden löytää ne itse.

Yksi asia, mistä en pidä, on tietynlainen diskurssi, joka liittyy kirjoittamiseen. Olen tässä vuoden aikana alkanut seurata sosiaalisessa mediassa paljon kirjoittamiseen liittyviä juttuja. Myös ammatikseen kirjoittavat ovat usein kummallisen negatiivisia kaikesta, mikä liittyy kirjoittamiseen, oli se sitten näkyvyys, apurahat, inspiraatio tai editointivaihe. En ymmärrä.

Joskus minullakin on synkkiä hetkiä, ja ulisen Twitteriin. Mutta en minä kirjoittaisi, ellei se olisi hauska, elämänlaatuani parantava ja ylipäätään huiman kiva harrastus. Totta kai minulla on se etu, että teen päivätyökseni jotain, mikä käyttää ihan eri aivolohkoja – olen kemisti (mutta en töissä labrassa). Haluaisin silti, että useampi puhuisi kirjoittamisesta positiivisesti. Ja ihan rehellisesti, jos kirjailija pelkästään valittaa netissä miten kurjaa kaikki on, kynnykseni tarttua hänen teokseensa nousee huomattavasti. Ulina ei ole hyvä mainos.

Toinen juttu, mikä kummastuttaa, on miten huonoja useat kirjoitusoppaat ovat. Kirjoittaminen taitaa lopulta olla homma, jossa pitää löytää se oma tie ja tapa, eikä oikoteitä ole. Esimerkiksi etsiessäni apua toimintakohtiin – kahlattuani ensin kaikki ranobet omasta hyllystä ja katsottuani mitä haluan tehdä toisin – monessa löytämässäni ohjeessa ja podcastissa referoitiin elokuvien ja sarjojen toimintakohtia.

Johan vinkki numero yksi: kirjoittaessa toimintakohtien säännöt ovat todella erilaiset kuin visuaalisessa mediassa. Se mikä toimii toisessa, ei toimi toisessa. On aivan turha miettiä lempileffan hienoa kohtaa, ellei sitä mieti päässään tekstinä.

Paras tapa oppia kirjoittamaan on kirjoittaa paljon ja lukea paljon. Oikotietä ei taida olla, mutta fiksu tyyppi osaa tunnistaa tekstistä muiden keksimät hienot jutut ja varastaa. Yhdessä kirjoitusoppaassa sanottiin, että kirjoittaja on polkupyörävaras. Naurahdin – se oli ensinnäkin hieno kielikuva – mutta myös totta. Näetkö hienon jutun? Pölli se ja mukaan vaan, omalla tavalla kirjoitettuna totta kai. Täysin uusia tarinoita ja ideoita ei ole.

Olen nyt todennäköisesti puolivälissä tarinaani. Se on hienoa ja pelottavaa. Yritän parhaani mukaan saada hahmot, maailman ja tarinan ulos niin hyvin kuin osaan, koska… niin hullua kuin se onkin, olen kiintynyt kaikkiin ja sittenkin kun tarina on ohi, osa kaikesta jää aina osaksi minua enkä edes halua päästää täysin irti. Vaikka kirjoittaisinkin joskus jotain muuta.

Kiitos Jussi ja Hoot, jotka olette kärsivällisesti jaksaneet kaikki mölinäni ja kysymykseni ja lukeneet kiltisti tarinan ei-niin-hiotun version. Avaruuslipat ei olisi puoliksikaan sellainen kuin nyt ilman teitä!

2 Comments

  1. Moikka!

    Tämä oli tosi mielenkiintoinen postaus ja löysin siitä paljon tuttua. Ollaan mm. tuosta eräiden kirjoittavien henkilöiden negatiivisen sävyisestä someaktiivisuudesta puhuttu omien kirjoittajatuttujen kesken. Siis joo, kirjoittamisessa ja julkaisemisessa on omat sudenkuoppansa ja karseat hetkensä, mutta julkinen ulina tosiaan tuskin tekee kirjamyynnille kovin hyvää.

    Olet myös varsin oikeassa tuossa, että kirjoittaminen on myös varastamista. Oikeasti varmaan kaikki ideat on käytetty jo, joten pitää vaan napata kiinnostavimmat matkaan ja toteuttaa ne omalla tavallaan. Ja suurella todennäköisyydellä aina löytyy joku lukijakin, joka sitten tykkää.

    Mulla on muuten menossa sun kolmas kirjasi (luen ne mieluiten aina e-kirjoina, koska jaksan huonosti lukea tekstiä tietokoneen näytöltä, joten kiitos epub-julkaisuista!). Nyt on omat projektit niin intensiivisessä vaiheessa, että muu lukeminen on jäänyt vähän jalkoihin, mutta tarkoituksena on kyllä lukea sulta ne loputkin kirjat, jahka ehdin. Tykkään sopivan animesta otteesta ja siitä, että teet rohkeasti omaa juttua. Jatka vaan samaan malliin! ^_^V

    • Johanna

      18.7.2020 at 12:17

      Hee, kiva saada kommentteja täälläkin!

      Tuumasin tuossa, että liiasta ulinasta tulee sellainen velvoittava vaikutelma. ”Olen kärsinyt niin kovasti ja tämä työ on niin vaikeaa ja huonosti maksettua eikä kukaan silti lue tätä hienoa kirjaani, koska Suomessa tämän genren kirjoja ei osata mainostaa!” Ihmiset lukevat mitä lukevat jos ylipäänsä harrastavat lukemista, eikä tämän(kään) asian liiallinen miettiminen tee pääkopalle hyvää. Kaikki varmasti haluaisivat, että mahdollisimman moni lukisi juuri sen oman tärkeän tuotoksen, mutta eh… mieluummin sen positiivisen kautta.

      Japanilainen viihde tunnetusti toimii niin, että samoja tuttuja kaavoja varioidaan loppumattomiin. En siis koe mitään tuskaa siitä, että käytän vanhoja ja hyväksi havaittuja ideoita ja rakenteita :D Ja sitähän lukijatkin usein ovat etsimässä! Jotain kivaa ja selkeää ja turvallista on kiva lukea. En lue itsekään mitään erityisen taiteellista ja vaikeaselkoista, ellei ole pakko.

      Sanon saman kuin aina livenäkin aiheesta totean: minusta on mahdottoman kiva jos kirjojani luetaan ja kuulen siitä mielelläni, mutta on myös ihan ok, jos niitä ei lue tai lukee vaikka vasta, kun koko tarina on valmis. Maailma on täynnä viihdettä kuitenkin. Kiitän kovasti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2020 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑