Mä tein sen! Kirjoitin yli 300 liuskaa ja siihen tavoitteeseen asti, jonka yli puoli vuotta sitten itselleni asetin.

Saavutus ei välttämättä vaikuta yhtä isolta kenellekään muulle kuin tekijälle itselleen, kuten tällaiset henkilökohtaiset projektit noin yleensäkin. Olin voinut kuluttaa saman ajan katsomalla animea ja kirjoittamalla siitä tänne, ja se todennäköisesti olisi kiinnostanut muita ihmisiä huomattavan paljon enemmän. Mutta ihan sama, tämä oli tärkeää minulle.

Vuosikausia kun mieltää olevansa kirjoittaja, mutta ei kirjoita mitään fiktiopätkää kunnolla, se alkaa vaikuttaa itsetuntoon. Tavallaan koin olevani koko jutun velkaa nuorelle itselleni. Vanhemmaksi voi tulla, mutta kyynisemmäksi mielellään ei ja unelmat pitää joskus toteuttaa.

Oikeastihan tällä määrällä sanoja ei päässyt kuin tarinan alkuun, mutta halusin alkutavoitteeni olevan sellainen oikeasti saavutettava, sitten keksisin lisää tavoitteita. Olisi ollut vähän liikaa laittaa itselleen tavoitteeksi heti alussa 10-osaisen sarjan kirjoittaminen, vaikka jotain sellaista on todennäköisesti syntymässä… lukuja on siis tulossa lisää. Nyt on meneillään juonensuunnittelutauko, kunnes alan taas paukuttaa lisää raakatekstiä. Maailmassani on vielä vaikka miten paljon näytettävää!

Kuten viimeksi tänne raapustin, en ehkä olisi uskaltanut aloittaa koko projektia, ellen olisi piilottanut sitä jonkinlaiseen läppävaanlol-verhoon. Kirjoitan kyllä tavallaan ihan tosissaan, mutten erityisen vakavasti. Tavoittelen joidenkin lempisarjojeni tyyliä kertoa tarinansa aina positiiviseen sävyyn ja vähitellen kerroksia näyttäen, Star Driver ja Tatsukin teokset varmaan vahvimpana esikuvana. Tuntuu kyllä vähän ällöltä ja itsekorostavalta mainita esikuvia, minähän en ole mitään. Pelkkä harrastelija vain. Kirjoista en edes uskalla mainita mitään, vaikka Asimov-tribuutin tietysti tajusivat varmaankin kaikki.

Tasapainoilu sen välillä, mitä tarinoissa nyt vaan kuuluu tapahtua, käänteiden yllättävyyden, huumorin ja animereferensseihin nojaamisen kanssa on mennyt omalla painollaan turhia pohtimatta. Ehkä pitäisi miettiä tarkemminkin, ettei homman sävy poukkoile täysin ympäriinsä? Omille jutuilleen tavallaan sokeutuu, on vaikea tietää, onko joku käänne tyhmällä tavalla ennalta-arvattava, ihan jees vaikka sen arvasi, vai oikeasti yllätys. Minähän tietysti tiedän koko ajan, mihin tarina on menossa tai mikä kenenkin taustatarina on. Omaa onnistumistaan näissä jutuissa on tosi vaikea arvioida.

Joskus haluan lukijan tuntevan tiettyä tunnetta tai ajattelevan jotain asiaa, ilman että siitä mainitaan mitään suoraan. Nämä ovat hankalia eikä voi koskaan tietää, osuuko hutiin vai meneekö sanoma perille. Lukijaa ei kuitenkaan voi pitää liikaa kädestä.

Netissä lukiessa amatöörikirjoittajien keskustelua, suurin osa tuntuu kirjoittavan vailla etukäteissuunnittelua, paitsi jonkun taikasysteemin tai jonkun muun maailmanluonnillisen detaljin suhteen. Minä en osaa. Kirjoitan aina järjestyksessä (!) ja ehkä vähän turhankin suunnitelmallisesti. Raakatekstissäni harvemmin on mitään ”tähän jotain miten hahmot siirtyvät paikkaan x, kirjoita myöhemmin”-tyylisiä koloja.

Koska pidän tunnetusti itseäni fiksumpana kuin muut, ajattelen, että ilman kunnollista suunnittelua ja todellista pitkäjänteisyyttä moni näistä muista harrastajakirjoittajista ei ikinä pääse tarinassaan loppuun asti. Samat keskustelupalstat ovat täynnä ”rate my first chapter, this will be a six book fantasy epic”-tasoista juttua, joka tavallaan todistaa pointtini yleisestä suuruudenhulluudesta ja kaikkihetitännemullenyt-ajattelusta.

Vaikka olenkin ennakkosuunnittelija, aina välillä mieleen tulee joitain tulevia kohtia, jotka vain ilmestyvät. Ne saattavat olla pieniä välähdyksiä tai ihan kokonaisia juonenpätkiä, jotka sijoittuvat tarinassa jonnekin kohtaan y. Näiden kirjoittaminen on minusta hieno motivaattori, tulee tarve päästä siihen siistiin kohtaan, ja sitten siitä seuraavaan siistiin kohtaan, ja niin edespäin.

Joku muu kirjoittaisi sen siistin kohdan heti raakatekstiksi ja sitten tilkitsisi kolot tarinassa myöhemmin, mutta minä en. Laitan ne kohdat muistilapulle tai muistikirjaan ranskalaisin viivoin. Sitten kun tarina on viimein siinä kohdassa, sen hienon kohdan kirjoittaminen tuntuu tosi höpöltä kokorossa.

Hauskinta on, että joskus betalukijani arvaavat nämä kohdat, mutta eivät aina. Ne eivät välttämättä ole sellaisia tyypillisiä isoja hetkiä, enemmänkin sellaisia juttuja, jotka panderoivat täysillä juuri minua, tavalla tai toisella. Ja hei, mun tarina, saan kirjoittaa sen täyteen just niitä mun parhaita juttuja. (Jos haluat betalukijaksi, huikkaa. Tarjoan palkaksi 1 kpl juoman haluamassasi Desutapahtumassa.)

Kurjinta kirjoittamisessa on se, ettei koskaan tiedä, onko tarpeeksi hyvä. Miten se edes määritellään objektiivisesti? Voittamalla joku Atorox? Ei kiitos, en kirjoita novelleja. En pidä formaatista, koska se jättää liikaa avoimeksi ja antaa vain pintaraapaisun maailmaan.

Maailma on täynnä oikeita kirjoja, jotka ovat minusta kaameaa kuraa. Silti niistäkin joku on tykännyt. Melkein kaikelle löytyy joku fani jostain, siksi on hienoa, että maailma on täynnä erilaisia ja eri tavalla kirjoitettuja tarinoita. Toista ei vaivaa fiktion tyypillinen parisuhdekuvaus, toiselle se aiheuttaa jatkuvaa tuskaa ja ahdistusta (minulle, yäk!). Yksi haluaa kivoja hahmoja, toinen diippiä lorea, kolmas lyyristä kieltä ja neljäs älykästä dialogia. Aika harvoin yhdessä kirjassa jokainen osa-alue toimittaa täysillä, se on ymmärrettävää. Yhtä kirjaa kun kirjoittaa yleensä vain yksi ihminen.

Koska suosio ei mittaa hyvyyttä, ainoa mitä voi tehdä, on kirjoittaa niin, että on itse suunnilleen tyytyväinen. Perfektionistina se ei ole erityisen helppoa. Joskus kirjoittaminen on kurjaakin. Se vie paljon aikaa ja tuntuu, ettei se hyödytä ketään. Lisäksi se on edelleen aivan jäätävän noloa.

Auttoi vähän häpeään ja noloiluun sekä riittämättömyyden tunteeseen, että voin aina sanoa, ettei kumpikaan kertojanääni ole se Todellinen Kirjoitusääneni vaan Luotu Konstruktio, jolla on tietyt säännöt ja raamit. Nykyään tosin Emmerien ääni on helppo kirjoittaa, ja on jo vaikeampaa palata kirjoittamaan sillä tavalla kuin tekisin ”luonnollisesti”. Se toinen kertojanääni on taas lähempänä sitä, miten kirjoitin nuorempana, sekä hyvässä ja pahassa, sanotaan vaikka niin :D

Välillä joku kysyy (muutkin kuin äiti ja isä), aionko joskus kirjoittaa jotain, mitä tarjoan jollekin kustantajalle ja joka päätyy kansiin. Tällä hetkellä ajatukseni siitä on ei kiitos. Tavallaan olisi mukavaa nähdä teoksensa kuolleella puulla, mutta en koe saavani tai saavuttavani sillä mitään. En halua kustannustoimittajan, joka ei ole koskaan lukenut yhtäkään ranobea tai katsonut Ghiblin lisäksi mitään animea, koskevan tekstiini. Tuskin nimittäin osaisin tai haluaisin kirjoittaa jotain, missä ei ole mukana mitään animetyylistä. En myöskään tavoittele rahaa tai edes sivutuloja. Tämä on harrastus, oikea työurani on muualla ja kirjoittaminen on sen vastapaino ja stressinhallintatyökalu. Minulla ei myöskään ole mitään ruusuisia kuvitelmia siitä, että saavuttaisin sen paremmin lukijoita ns. virallisia kanavia pitkin. Niche on nicheä, oli alusta missä vain, ja tarina joka kuuluu kuvitella päässään animena on sitä noin 267%-prosenttisesti.

Jos saisi jotain valita, ottaisin mieluiten kuvitukset! Mutta ainakaan nyt ei ihan ole kehtaamista tai intoa heittää rahaa jollekin taidetyypille tarkoitusta varten. Ehkä vielä joskus.