Terve, otin ikuisuusaiheen käsittelyyn. Cosplaysta on minusta vuosien varrella aina puhuttu vähän tyhmästi, milloin mistäkin syystä. Olen avannut sanaisen arkkuni vuosien varrella vaikka mistä cossaamiseen liittyvästä, mutta näin vuonna 2019 ehkä eniten minua jurppii cossaajien tapa puhua omasta harrastuksestaan. Se on usein sellainen, joka saa minut ihmettelemään, miksi kukaan ylipäätään harrastaa tätä.

Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä, itkin kun tein tätä pukua ja ranteeseen tuli rasitusvamma kun kirjoin 450 tuntia, yhyy kaikki puvut saavat minut näyttämään läskiltä sotanorsulta, ostin 300 €:llä worblaa ja joudun syömään makaronia seuraavat 5 kk, en nukkunut ennen conikisapäivää viikkoon kunnolla koska puku oli kesken ja jännitti, jne jne jne.

Lyhyesti: me cossaajat saamme harrastuksen usein kuulostamaan ihan kamalalta hommalta, jota tehdessä ei ole koskaan kivaa.

Miksi tämä puhetapa ja asenne? Monesti näitä tuskakommentteja ja twiittejä lukiessa tulee sellainen olo, että monien kannattaisi pitää cosplaysta tauko tai vähintään suhtautua siihen eri tavalla. Minulle tulee paha mieli ihmisten puolesta, jotka eivät tee mukavia asioita vapaa-ajallaan, surettaa jos kaikilla on koko ajan kurjaa.

Kyynisempi osa minua ajattelee, että todellisuudessa kaikilla ei ole koko ajan kurjaa vaan näillä kommenteilla on tarkoitus hakea huomiota. Niillä joko kalastellaan kivoja kommentteja: ”no et sä oo niin läski”, ”no mut tosi hieno kirjonta tuli, vaivan arvoinen!” tai sitten vaan yksinkertaisesti vedetään marttyyrikortti ”conijärjestäjät eivät ymmärrä, miten paljon cosplaykisaaja näkee vaivaa, ja meidän pitää vielä maksaa sisäänpääsy, epäreilua” tms.

Oli syy mikä oli, jatkuva ulina – sori nyt vaan, sitä se on – piirtää kuvan cossaamisesta ikävänä harrastuksena, jota tekevät ikävät ihmiset, enkä pidä siitä. Ehkä sitä ei voi täysin välttää, koska cosplay on huomionhakuinen harrastus ja sen takia harrastajat myös kärkkyvät huomiota mistä sitä vain saavat.

Ja Suomessa huomiota saa aika vähän. Muinaisina aikoina cossin suosio mitattiin muiden sinusta pyytämillä kuvilla, nyt kai Instagram-tykkäyksillä (en ihan tiedä kun ei ole instaa). Nykyisin kukaan ei pyydä kuvia, ja tykkäykset netissä ovat lopulta aika onttoja – ja kannustavat vertailemaan itseään muihin ja muiden tykkäysmäärään. Livenä cossihuomiota saa tosi, tosi vähän ellei cossaa jotain todella hip juttua tai jotain kaikkien tuntemaa maskottipukua.

Tämä on ehkä se asia, jonka haluaisin muuttaa. Harmillisesti olen tosi ujo enkä usein uskalla mennä kehumaan muiden pukuja, vaikka tunnistaisin lähteen ja oltaisiin Twitter-mutuaaleja. Haluaisin olla osa muutosta, mutta en ainakaan vielä ole. Enkä tiedä, johtaisiko isompi interaktio cossaajien kesken välttämättä siihen, että harrastuksesta puhuttaisiin eri tavalla.

Tunnistan kyllä, että osa näistä ulinakommenteista johtuu tietysti paineista, mitä harrastus tuo, tahtomattaankin. Olen cossannut niin kauan, että olen puhkianalysoinut suunnilleen kaiken harrastukseeni liittyvän. Silti joudun joka kerta kasaamaan itseni Desun pukkarissa ennen kuin poistun sieltä cossi päällä. Nolottaa! Iik! Ääk! Ja minulla on sentään suhteellisen ok itsetunto, ja olen ok sen kanssa etten osaa 15 vuoden jälkeenkään oikein olla kuvissa tai näyttää nätiltä muutenkaan. Se nyt vaan on osa sitä kuka olen.

Välillä tulee mietittyä kuinka rankka tämä harrastus on sellaiselle, joka on ujo, ei niin itsevarma, epävarma kehostaan ja vielä mahdollisesti kärsii jostain mielenterveydellisestä jutusta. Ei varmaan helppoa. Kuvat netissäkin ovat usein niin filtteröityjä ja shopattuja, että helposti tulee niitä kuuluisia ulkonäköpaineita – vaikka eivät cossajat usein livenä ihan niin täydellisiltä näytä.

Täydellisyyden tavoittelu ja paineet sitten purkautuvat nettiin kommentteina, jotka saavat cossaamisen kuulostamaan kamalalta. Se on harmi, koska tämä harrastus on lopulta tosi kivaa, jos sen osaa toteuttaa niin ettei turhaan aja itseään nurkkaan vertaillessaan itseään muihin ja etsien ulkoista validaatiota.

Minä cossaan nykyisin siksi, että se on todella mukavaa vastapainoa normaali-minälleni. Käyn normaaleissa töissä, joissa teen normaaleja asioita. En erityisesti peittele chuuniböö-minua töissäkään, mutta ei sille myöskään ole varsinaista paikkaa päästää kaikki irti varsinkaan asiakkaille, eikä se varmaan työkavereita kauheasti innostaisi, jos alkaisin avautua King of Prismin uusimmista juonenkäänteistä.

Vapaa-ajalla voin sitten olla tulikukkia taikova prinsessa tai taikaluisteleva idoli toisesta todellisuudesta ja olla rauhassa juuri niin chuuniböö kuin haluan. Cosplay auttaa myös jatkuvaan ulkopuolisuuden kokemukseeni (joka on myös osa persoonaani), sillä ollessani joku muu, koen joka tapauksessa tietynlaista etääntymistä normaalista itsestäni, joka tekee ulkopuolisuuden fiiliksestä helpomman jaksaa. Tänään en ole minä, vaan joku eri tyyppi, jolla on eri mietteet! Vaikka en oikeastaan koskaan larppaa hahmojani, vähän kuitenkin pään sisällä tapahtuu jotain.

Jonkun muun syyt cossata ovat todennäköisesti erilaiset, mutta oli ne mitkä vain, toivon että cossaaminen on enemmän kivaa kuin kamalaa, ja toivoisin että se näkyisi myös siinä, miten harrastuksesta puhutaan. Harmittaa kun kaikki on aina niin negatiivista, vaikka meillä nörteillä on toki kumma tapa olla aina negatiivisia, silloinkin kun siitä on lähinnä haittaa.