Tässä Yuri on Icen jälkeisessä maailmassa on hauska elää. Kasvoin sellaisen animen parissa, jossa oli mahdottoman huonoja poikia, ja jos kaksi poikaa vihasi toisiaan tai edes millään tavalla oli interaktiossa keskenään, fanitytöt hyppäsivät kelkkaan kuin suomalaiset jonottamaan ämpäreitä. Minulla on Gundam Wingin uudelleenkatseluprojekti menossa, mutta siinä kestää ikuisuus… kun ne pojat ovat vain niin mahdottoman huonoja, eivätkä ne edes pidä toisistaan oikeasti!

Nykyisin asiat ovat paremmin. Animessa on kivempia poikia ja piirrettyjä tehdään vain ja ainoastaan tytöille (Free, Tsurune, mitä näitä nyt on). Silti pitkään ajattelin itsekin, että sille tasolle se jää. Janoiset fujot saavat tyytyä haleihin ja kaveripoikiin ja tunteista puhumiseen – tunteista, jotka suuntautuvat urheiluun, tietty. Muu oli sitten varattu tiukasti oikean BL:n puolelle.

Huonoja poikia

Sitten tuli Yuri on Ice ja internet räjähti. Kaikki tietysti muistavat ”pusi vai hali”-kohun ja samalla jännittävän polemiikin, joka hauskasti demonstroi miten länsianimefanit ja japanilaiset fanit eroavat toisistaan. Japanissa oltiin iloisia siitä mitä saatiin, mutta lännessä keskustelu alkoi nopeasti kiertää kehää saman aiheen ympärillä. Oliko tämä nyt oikeasti homoa kun ruudulla ei suoraan näytetty homoseksiä ja rakkaudentunnustuksia juuri niillä sanoilla? Mikä vikana kun ei uskallettu mennä loppuun asti? Olivatko ne sormukset vain kiva muisto vai jotain enemmän? Tätä väännettiin ainakin omaan kyllästymiseeni asti.

Aiheesta liikkuu tietysti ihan vain väärää tietoa ja kummallisia väärinkäsityksiä. Saan päänsärkyä ja myötähäpeä iskee, kun mietin mihin pyöritykseen sarjan japanilaiset tekijät joutuivat ja millaisille kulttuurieroille nämä altistuivat, kun länsifanit vainosivat näitä suoraan.

Yksi jatkuva väärinkäsitys on ajatus jostain sensuurilainsäädännöstä aiheeseen liittyen. Sellaista ei ole, mutta animeteollisuus on hyvinkin itseäänsäätelevä ja tiettyjä asioita ei vain ole tapana näyttää tv-animessa. Homoseksuaalisuus avoimesti ei-BL-animessa on yksi näistä, mutta on paljon muutakin. Viime viikonlopun Desuconissa tuottaja Naokado Fujiyamaa kuuntelemassa olleet saivat kuulla, että Kuzu no Honkai oli siinä rajoilla, mitä TV:ssä on tapana ja ok näyttää. Jo vanhassa suosikissani Simounissa on miespusu TV:ssä, sitä vaan ei kukaan muista enää tässä vaiheessa yli kymmenen vuotta myöhemmin. Tai ehkä kirjoittamattomat säännöt ovat myös vuosien varrella vaihdelleet, ja kaikki riippuu lopulta siitä, paljonko tekijöillä on pokkaa?

Hyviä poikia

Sayo Yamamoto sai siis läpi piilotellun pusun hieman kompromissina, ja Yuri on Ice oli käsittämätön menestys, jopa animefanipiirien ulkopuolella. Nyt elämme maailmassa, jossa kaikkein kalkkeutuneemmatkin animetuotantopiirien metusalemit tietävät, mikä myy fanitytöille. Tällä onkin sitten ollut vielä mielenkiintoisempia seurauksia.

Itse Ikuhara kaivoi itsensä naftaliinista ja hänelle tyypillisten tyttöjen suhteiden sijaan päättikin pistää Noitamina-ohjelmapaikkaan poikien tunteita käsittelevän piirretyn. Fiksu Ikuhara oli toki jättänyt alkuperäisestä myyntipuheesta pois kaikki pyllykappailut ja vain tunkenut ne sarjaan paljoa keneltäkään kysymättä. Jos olet tarpeeksi kovapäinen kaveri, kaikki on mahdollista.

Sarazanmai kertoo siitä, miten ihmisten välinen kommunikaatio on mahdottoman vaikeaa. Ei mitään uutta animetaivaan alla, mutta sarja on ihan oivaltava muilla tavoilla. Olen hymyillyt sen sanaleikeille useamman kerran, vaikka pyllyvitsi vanhentuikin noin kahden jakson jälkeen.

Ha ha ha

Uusimmissa juonenkäänteissä moni on lukenut Ikuharan keskarinnäytön animeteollisuudelle, kun mieshahmon suusta pääsi se paljon odotettu ja haluttu aishiteru toiselle miehelle, ei-BL-animessa! Tästä sitten toki kohistiin ja asiaa tulkittiin suunnista x, y, z. Itselläni ei ole aiheesta vahvaa mielipidettä, koska Sarazanmain hahmot eivät herätä minussa juuri mitään tunteita, harmi kyllä. Toki hymähtelen vanhan ja kokeneen fujon tyytyväisyydellä, että viimein olemme tässä pisteessä.

Samalla kaudella tulee eräs toinenkin sarja, josta joku on ehkä joskus kuullut minun mesoavan – King of Prism Shiny Seven Stars. En ole alkuperäisen Rainbow Liven suurin fani, muistan sarjasta lähinnä kaikki höpsöimmät hypyt, ruman CG:n, Hiron draamailut ja Rinnen (paras tyttö). Aikoinaan minut kuitenkin maaniteltiin katsomaan King of Prism -leffat, joiden epätodennäköisestä menestystarinasta voi lukea kattavammin vaikkapa täällä. Lyhyesti: aivan mahdottoman typeriä ja höpsöjä leffoja, mutta silti tosi hyvää.

TV-anime on ollut tavallisempi ja joskus jopa tylsä. Se tekee vähän samoin kuin Tsukiuta, eli jokainen jakso keskittyy yhteen poikaan. Jo ennen sarjan alkua olin vähän huolissani, pitääkö tekijöiden jotenkin rajoittaa itseään nyt, leffassa kun voi näyttää vaikka mitä poika/poika-kielareita ja rintalihasohjuksia, mutta se ei ehkä ole TV:ssä ok. Ja vähän niin siinä kävikin. Sarja oli laiskemmin ja tavanomaisemmin ohjattu jaksoissa 2 – 9.

Onneksi sentään Sugitan poika sai myös oman jakson

Shiny Seven Stars päätti selvästi säästää juoniosuutensa viimeiseen kolmeen jaksoon, ja hurrasin ääneen, kun kuin kohtalon oikusta myös tämä sarja tuuppasi sieltä sitten aishiterut pojalta pojalle. King of Prismin kohdalla tämä on kyllä vähän tulkintakysymys.

Hihittelin yksinäni sille, mikä mahdollinen kakkamyrsky nousisi, jos King of Prismiä katsoisi lännessä enemmän kuin kourallinen ihmisiä. Taasko Japanissa mennään mistä aita on matalin? Eikö heteronormatiivisuus lopu koskaan? Vihataanko tässä nyt homoja vai onko tämä sittenkin transmyönteinen teos? Oliko sateenkaari taustalla sattumaa? Jne jne. Onneksi tilanteen ollessa tämä, minä saan nauttia rauhassa juonielementeistä, joista niin kovasti pidän: traaginen rakkaustarina, pahis hyvisten puolella ja hyvis pahisten, uudelleensyntymistä, sukupuolella leikittelyä, parasta!

Toivottavasti kevätkausi 2019 ei jää pelkäksi anomaliaksi animen historiassa, ja sama meno jatkuu. Anime on tietysti kaupallista, ja sitä tehdään, mikä kuluttajiin vetoaa. Eiköhän se jo ainakin tiedetä, mikä tyttökatsojiin toimii.