Avaruus on kiva ympäristö. Olen varmaan tässä suhteessa tyypillinen nörtti, jos joku tarina tapahtuu edes osin avaruudessa, olen heti kiinnostuneempi kuin jos ei tapahtuisi. Jostain syystä avaruusmangaa on aika vähän. Ehkä se vaatii sellaista kiinnostusta ja perehtyneisyyttä, että se ei ole sellainen aihe, jonka mangapiirtäjä ensimmäisenä valitsee. Koulu tai japanilainen yhteiskunta muuten on helppo – senhän tuntee jo valmiiksi. Aikaa jää itse ruutujen piirtämiseen eikä tarvitse käydä kirjastossa lukemassa lähdeteoksia tai viettää tuntikaupalla aikaa Wikipediassa.

Tässähän sitä pönötetään

Kenta Shinohara ei ollut minulle erityisen tuttu nimi ennen kuin satuin tarttumaan Kanata no Astraan. Sket Dance oli kai jonkinmoinen menestys, mutta aika harvan kuulee puhuvan sarjasta täällä lännessä. Ostin kuitenkin Kanata no Astran ykköspokkarin joitain vuosia sitten aikamoisella yolo-asenteella: avaruusjuttuja ja viisi pokkaria vain, jos tuntuu pahalta niin ei ollut suuri menetys. Yllätyinkin sitten positiivisesti.

On kiva, kun joku sarja on selvästi suunniteltu alusta loppuun niin, että sarja ei vain haahuile eteenpäin alkuasetelman varassa. Kanata no Astra on sellainen ja se selittää myös tiiviin ja lyhyen pokkarimäärän. Välillä sarjaa olisi voinut kuvittaa ilmavamminkin ja antaa tapahtumille enemmän tilaa, mutta mukana pysyy vaikka tavaraa ja tapahtumia on ruutujen täydeltä. Sarja ei siis ole mitenkään erityisen nopealukuinen.

Tarinassa siis tulevaisuuden luokkaretkeläiset eksyvät x:n valovuoden päähän kotiplaneetastaan, ja heidän pitää seikkailla takaisin hylätyllä ja vanhalla aluksella, joka nimetään Astraksi. Jutussa on jotain mätää, ja seikkailun ohessa pitää selvittää, kuka luokkaretkeläisistä on petturi ja minkä takia koko liemeen ylipäätään päädyttiin. Hommassa kun on liikaa yhteensattumia pelkästään kohtalon oikuksi.


Tarina on tietysti paljon velkaa Moto Hagion klassikolle Juuichinin irulle, jonka leffaversion moni muistanee yhtenä harvana animena, joka on tullut Suomessa töllöstä. Siinäkin joukku nuoria joutuu pärjäämään keskenään avaruudessa ilman aikuisia, ja samalla selvitetään salaliittoa.

Kanata no Astran juonesta on vaikea sanoa paljoa enempää spoilaamatta, joten jätän väliin. Hahmot sen sijaan ovat helpompia käsitellä. Päähenkilö Kanata on shounenpäähenkilö – kuumakalle, fyysisiltä kyvyiltään ryhmän paras ja johtajahahmo. Päätyttö Aries on pirtsakka ja positiivinen. Sitten on älykäs ja rauhallisempi poika Zack sekä tämän lapsuudenkaveri ja tsundere Quitterie (ja vielä tämän pikkusisko Funicia). Loput porukan jäsenet ovat ujo Yun-Hua, prinssipoika Charce, kovis-mököpoika Ulgar ja kiltti Luca. Näin lueteltuna aika peruskauraa.

Totta kai jokainen hahmo muuttuu ja kasvaa stereotyyppiään suuremmaksi. Kivaa on myös, että hahmot ovat selvästi erinäköisiä ja tyyppisiä, ja sarja antaa fokuksen vuorollaan kaikille. Eivät nämä silti yksittäisinä mitään parhaita hahmoja ever!!! ole, vaan ovat parhaimmillaan käsiteltynä joukkona, jonka dynamiikan muutosta ja hitsautumista yhteen on mukava seurata.

MC-kun on MC-kun-mäinen

Kanata no Astra taisi mennä ilmestyessään ohi aika monelta. Lyhyt shounensarja on ehkä jo valmiiksi muutenkin vähän hassu tapaus. Olinkin sitten todella yllättynyt, kun uutinen animesovituksesta julkaistiin kauan mangan päättymisen jälkeen. Koska sarja on ilmestynyt kokonaan ja se on järkevän pituinen, koko tarina on mahdollista käsitellä. Toki myös avaruus on liikkuvana kuvana aina vaikuttavampi kuin mangan sivuilla.

Intoani lisäsi vielä, kun sarjan seiyuut julkistettiin. Yoshimasa Hosoyaa kuuntelen mielelläni melkein missä vain kontekstissa. Kouki Uchiyama on juuri oikea tyyppi Ulgarin ääneksi – kuulin jo mangaa lukiessani aika uchiyamamaisen äänen – ja Saori Hayami on samalla tavalla aivan oikea henkilö Yun-Huaksi. Eniten innostusta sai kyllä aikaan Nobunaga Shimazaki Charcena. Tämä on nyt sitä hyvää, kunpa vain anime ei sotke tarinaa ohjauksellisesti tai muuten!