Aloin joitain kuukausia sitten jälleen katsomaan Soukyuu no Fafneria (Tunnettu myös nimellä Fafner in the Azure: Dead Aggressor), joka oli minulla jäänyt kesken ”ihan muutama vuosi sitten”.
Ihmettelinkin kovasti, miksi Fafnerin kuvasuhde ei ollut laajakuva, vaan 4:3. Sarja oli nimittäin jäänyt minulle leimallisesti mieleen ”modernina animena”, jota katsoin yliopistoaikoinani, eli siis kun olin jo aikuinen.
Ei muuta kuin tarkistamaan milloin Fafner tuli. 2004… Joo, kyllähän minä sitä katsoin aikuisena, yliopistoaikoinani, meinaan 20-vuotiaana fuksina soluasunnossani. KIITOS 2004 – 2015.
Fafnerhan on siis isoista ropooteista kertova sarja. Jonkinlaisen maailmanlopun jälkeen Japani, tai ainakin pieni osa siitä, on paennut Festum-olentoja Tatsumiyajima-saarelle. Festumit ovat tuhonneet suuren osan maailmasta ja Tatsumiyajima on yksi harvoista paikoista, jotka ovat kohtalaisessa turvassa. Ketään ei yllätä, että Festumit kuitenkin löytävät Tatsumiyajiman.
Kiva ku kerroit
Saarella on kuitenkin myös Fafner-robotti, jonka pilotiksi valikoituu Kazuki Makabe -niminen poitsu. Vähemmän yllättäen saaren puolustusjärjestelmän yläpomo on Kazukin isä. Mission control -toiminnoista vastaa Kazukin bestis, Soushi Minashiro. Asioita tapahtuu.
Fafner on pinnalta hyvin tyypillinen robottisarja. Siis pinnalta. Se on myös hyvin kaksijakoinen sarja. Osa siitä on tehty todella hyvin. Sarjan maailma vaikuttaa juuri sopivan oudolta, että se kiehtoo. Mistä Festumit ovat tulleet? Onko muita ihmisiä olemassa? Ja jos on, ovatko he uhka? Mikä Fafner ylipäänsä on? Tässä suhteessa Fafner on hyvin leimallisesti Desutalksissa lanseeraamani mechan kolmikenttäanalyysin mukainen kysyvä sarja ja se onnistuu siinä hyvin.
Lisäksi Fafner onnistuu tasapainottelemaan hyvin epätoivoisen selviytymistaistelun ja hetkittäisten ilonpitojen välillä. Vaikka maailma on tuhoutumassa, ihmiset löytävät silti välillä ilon hetkiä. Toisaalta maailmanlopun tunnelma on koko ajan läsnä. Tämä tasapaino on hyvin vaikea kuvattava, koska se helposti lipsahtaa joko huolettomaan höpöilyyn tai grimdark-viiltelyyn, mutta Fafner hoitaa homman kotiin.
Lukiofilosofit vauhdissa
Fafnerin maailma on siis erittäin kiehtova ja tarjoilee katsojalle jatkuvasti uusia arvoituksia uhkaavan painostavaan yleistunnelmaan käärittynä.
Valitettavasti kiehtova maailma ei vielä riitä.
Sen lisäksi, että Fafnerin hahmosuunnittelusta on vastannut Hisashi Hirai (se Gundam Seed -mies, joka osaa piirtää tasan tarkkaan 3 erilaista naamaa), hahmojen käsikirjoitus on kauniisti sanottuna kummallista. Useasti hahmojen keskustelut ovat puolikryptisiä sananvaihtoja, joissa tuntuu, että hahmot eivät oikeasti keskustele keskenään, vaan molemmat vain tiputtelevat monologien palasia toistensa jälkeen ja näistä muodostuu jokin ehkä loogiselta vaikuttava kokonaisuus tai sitten ei. Tämä on rasittavaa ja vaikeuttaa sarjan seuraamista melkoisesti. En sitten tiedä, onko käännöksessäkin vikaa. Oman kuukielitaitoni perusteella ei tuntuisi olevan, joten ehkä sarjan dialogi vaan sattuu olemaan paska. Dialogin kuuntelua ei myöskään yhtään helpota yhden keskeisen tytyhahmon Maya Toomin ääninäyttelijä Marika Matsumoto, jonka ääni on aneemisuudessaan, tasapaksuudessaan ja ilmaisuvoimattomuudessaan omaa luokkaansa.
Mitä vittua nyt oikeesti
Toisaalta niinä hetkinä kun hahmot toimivat, ne tosiaan toimivat. Itseäni nyppii animessa se, että hahmot laitetaan usein riitelemään jostain täysin merkityksettömästä asiasta, kun pitäisi pelastaa maailma. Ihmiset osaavat kyllä oikeassakin maailmassa riidellä pikkuasioista, mutta useimmiten yhteisymmärrys löytyy, kun tilanne on päällä. Animessa on kuitenkin tärkeämpää riidellä siitä, haluaako MC-kun pussata tyttöä A vai tyttöä B, kun demonilordilohikäärmerobottihitler on juuri tuhoamaisillaan Pyhän Elämänkristallin, koska väkisin väännetty draama on paras.
Ei Fafnerissa.
Fafnerissa hahmojen erimielisyydet liittyvät poikkeuksetta isoihin, periaatteellisiin kysymyksiin. Onko oikein uhrata itsensä yhteisen hyvän vuoksi? Onko oikein käyttää superdopingaineita päästäkseen samoihin tuloksiin kun tiimin parhaat taistelijat, jos aineella on kuitenkin jälkikäteen äärimmäisiä haittavaikutuksia? Onko kansalaistottelemattomuus oikein?
Tältä osin Fafner on äärimmäisen hyvin tehty sarja. Sen käsittelemättömät teemat ovat isoja ja kysymyksiin esitellään erilaisia näkökantoja, mutta puolia ei valita. Varsinkaan idealistisia sellaisia. Kaikilla vastauksilla on omat hyvät ja huonot puolensa, ja katsojan vastuulle jää päättää, mikä vastaus on hänelle oikea.
SO DEEP
Fafnerin taustamusiikeista ei ole juuri kommentoitavaa. Ne ovat ihan ok-tasoisia perusanimepimputuksia, jotka eivät herätä suurempia tunteita. Openingina on kuitenkin angelan Shangri-la, joka on animemusiikin saralla oma merkkipaalunsa.
Kaiken kaikkiaan Fafnerista jää vähän kiikunkaakun-fiilikset. Toisaalta joissain osa-alueissa Fafner onnistuu paremmin kuin 95 % animesarjoista. Toisaalta siinä on myös piirteitä, jotka ovat niin bleh-tasoisia, että sarja unohtuu 11 vuodeksi pöytälaatikkoon. Kyllä Fafner on tutustumisen arvoinen, mutta ei sen katsominen erityisen nautinnollista ole.
Vastaa