Pin-up -tyttöjä avaruudessa

Sain Johannalta joululahjaksi Mass Effect: Redemptionin. Kyseessähän on Mass Effect -pelisarjan kakkososan alkuun sijoittuva kertomus siitä, mitä Shepardin elämänkumppani ja/tai tiimikaveri Liara puuhaa ne kaksi vuotta, kun Shepard on jossain (spoilereita välttääkseni). Samalla se toimi minulle jälleen kerran mielenkiintoisena palautuksena länsimaisten sarjakuvien maailmaan. Esiin nousi varsinkin kolme pointtia.

1) Fanservice. Mangaa syytetään usein liiallisesta seksualisoinnista ja tissiperseiden läästimisestä lukijan naamalle. Vaikka viime vuosina olemmekin eläneet moemössön ja henkisen fanservicen kulta-aikaa, on tissiperserenessanssin alku jo nähtävissä . Esimerkiksi viime vuoden High School of the Dead ja tällä kaudella alkanut Rio – Rainbow Gate ovat julistaneet naisvartalon muotojen ilosanomaa erittäin selkeästi. Fanservice mangassa on kuitenkin lähes poikkeuksetta jollain tavalla perusteltua: kasinon sisäänheittotuotteena toimivan mimmin voisi hyvinkin edellyttää olevan tehtäväänsä muodollisesti pätevä ja niin edelleen. Graafisessa fanservicessä hahmot ovat sinällään ihan luontevissa ja asiaankuuluvissa asennoissa; kyse on useimmiten vain ja ainostaan tarpeeksi taktisen kuvakulman valinnasta.

Mass Effect: Redemption näyttää, että länkkärisarjakuvan puolella asia ei ole ihan näin. Taistelun jälkeen ja aikana on ihan ok poseerata kuin pin-up-tyttö! Ei että minulla olisi mitään pin-up-tyttöjä vastaan, mutta noissa kuvissa mennään jo sille tasolle, että se alkaa heikentää tarinan immersiota :D.

2) Liikkeen kuvaaminen. Redemption oli varsin… staattinen. Jos tilanteessa on liikettä, niin oletan sen näyttävän siltä. Hahmot näyttävät ikäänkuin leijuvan ilmassa paikallaan, kohtauksista puuttuu vauhti ja mäiske. Siinä ei paljoa KAPOW ja BONK auta, jos hyppypotku jää leijumaan ilmaan. Kyse on tietysti myös lukutaidosta ja olettamuksista – jos on lähinnä lukenut vauhtiviivoja käyttävää sarjakuvaa, näitä hyödyntämätön sarjakuva näyttää tietysti still-kuvalta. Onneksi kaikkeen tottuu. Hyvä niin, sillä vieressä olevassa esimerkkikuvassa on ehkä näkyvimmät vauhtiviivat koko sarjakuvassa. Huomatkaa varsinkin tuo potku kuvan alalaidassa.

3) Vammanaamat. Mangaa ja animea haukutaan usein NARUTO YOU LOOK KINDA COOL -vammanaamoista, jossa toinen silmä on otsassa ja toinen poskella, suu on kaulassa ja nenä takaraivossa, ”Tätä tulee kun näitä vain hutaistaan ja tehdään mustavalkoisena halvalla”. Noh, Mäsäri näyttää ulkoisesti isolla rahalla tehdyltä, mutta ei siinä nyt kaikki ihan kohdallaan tunnu olevan… :F

Mass Effectin mielenkiintoisin osa ovat kuitenkin hahmot, ja siinä Redemption täyttää tärkeän tarinankerronnallisen ja hahmonkehityksellisen aukon. Mass Effect ykkösen ja kakkosen välissä Liaralle oli nimittäin tapahtunut jotain mitä ei pelaajalle kerrottu ja mikä aiheutti kosmista NERD RAGEA, sillä Liaran ennen niin moemoemainen ja arka hahmo oli muuttunut täysin kylmän laskelmoivaksi ämmäksi, eikä tämän ja Shepardin välistä suhdetta käsitelty millään tavalla. Hämmennys oli samaa tasoa kuin Code Geassin ykkös- ja kakkoskausien välillä, jos ei pahempaa. Redemption kertoo jotain siitä, miksi Liara muuttui niinkuin muuttui. Tätä olisi voinut kaivata esimerkiksi Geassinkin kausien väliin, mutta sehän tiedetään, mitä kävi. Tai siis ei käynyt.

Tähän liittyen mangassa on usein se vika, että hahmot ovat usein vain yksiulotteisia karikatyyrejä, joiden ainoa tehtävä on täyttää tietyn luonteenpiirteen rako sarjan hahmodynamiikassa. Yksi on viileä ja etäinen, toinen kuumapäinen ja toimii ennen kuin ajattelee ja niin päin pois. Toki eri ihmisissä näkyvin luonteenpiirre vaihtelee, mutta rauhallisellakin kaverilla voi joskus keittää yli, yleensä epäitsekäs henkilö voi joissain asioissa ajaa pelkästään omaa etuaan ja niin edelleen. Jostain syystä mangassa hahmoilla on kuitenkin keskimäärin tasan yksi luonteenpiirre. Tässä suhteessa Mass Effect on omaa luokkaansa, kun hahmoilla on omia näkemyksiään ja halujaan, joiden mukaan nämä toimivat. Näennäisesti ristiriitaiset arvot voivatkin olla samansuuntaisia; näennäisesti selkeä ja looginen maailmankatsomus voikin olla kaksinaismoralistinen tai muuten ristiriitainen.

Nimenomaan tässä mangalla olisi länkkärisarjakuvasta paljonkin opittavaa. Sen lisäksi, että hahmoja voisi monipuolistaa, useimmat manga- ja animegenreistä ovat niin kaavoihinsa kangistuneita, että pienikin muutos tekee niistä Jotain Aivan Uutta. Esimerkiksi haaremigenren uusina raikkaina tuulina pidetyt Kimi ga nozomu eien, School Days (Missing Link: Ikävä paatti, huomatkaa eritoten madun kommentti) sekä Yosuga no Sora osoittavat, että haaremigenre uudistuu tasan yhtä nopeasti kuin immenkalvot poksuvat. Jo näin pieni muutos vanhaan kaavaan avaa aivan uusia mahdollisuuksia tarinan kehittämiselle.

Mutta lukijamme Paulus Kaidan kommenttia mukaillen – mitä kustantajan, kustannustoimittajan tai piirtäjän pitäisi ajatella siitä, että ihmiset lukevat tarinoita, joiden hahmot ovat yksiulotteisia ja tyhmiä? Jos kerran paska myy, miksi vaivautua tavoittelemaan mitään suurempaa?