Ärrän vakiasiakkaat

Suomessa julkaistaan nykysin niin paljon hyviä tai vähintään mukiinmeneviä mangasarjoja, että olen siirtynyt lähes täysin suosimaan suomalaista ja jättänyt importmangojen oston niille, joiden mielestä suomen kieli ei krääh yäk hyi sovi mangaan niinku. Lienee sopiva väli tehdä jonkinlaista välitilinpäätöstä mangahyllyn alati kasvaessa suomenkielisillä nimikkeillä…

Hirviöprinsessa Hime, osat 2-10

Arvostelin ykkösosan aikoinaan ja meno tässä sarjassa ei ole siitä juurikaan muuttunut: kauhua, moottorisahoja, välillä fanipalvelua ja lisää moottorisahoja. Himessä on aina silloin tällöin jotain jatkuvaa juonentynkää, mutta yleisesti ottaen sarja on edelleen episodipohjaista splätterkauhupelleilyä. Himen ja kumppanien seikkailut eivät kymmenessäkään osassa tarjoa mitään eeppistä juonta, liikuttavia kohtauksia tai suuremmin hahmonkehitystäkään.

Jos antaisin arvosanoja, tämä manga olisi hyvin vaikea arvottaa. Toisaalta sarja on hyvin yhdentekevä; se ei anna minulle ajattelemisen aihetta tai kerro järisyttäviä ihmiskohtaloita. Okei, Hiro kasvaa sarjan edetessä hiukan ja lukijalle selviää joitain yksityiskohtia siitä, minkä tai kenen prinsessa Hime oikeastaan on, mutta mistään jatkuvasta juonesta ei voi vielä osan 10 kohdallakaan puhua. Taide on ihan nättiä, ei mitenkään erityistä, mutta ajaa asiansa (vaikkakin osassa 10 oli kummallisia nuudeli-ihmisiä ja muita anatomiafaileja, toivottavasti se ei jatku!). Kaikki on keskinkertaista, mutta armottoman viihdyttävää. Jos haluan nollata aivojani 20 minuuttia ja rehellisesti pitää hauskaa mangan parissa, tartun uusimpaan himepokkariin katsoakseni, mitkä örkkimörkit saavat tällä kertaa turpaan Himeltä, Rizalta, Reiri-neidiltä ja Hirolta!

Black Lagoon, osat 1-3

Kasvoin aikoinaan Bondien, Die Hardien, Terminaattoreiden ja muiden äksönleffojen parissa (äitini suosikkielokuvia), enkä ole vieläkään oppinut täysin sivistyneeksi niin, että lukisin vain taidehomomangaa ja muuta fiksuilua. Hirviöprinsessa Hime on kenties sitä juusto-osastoa suomenkielisestä äksönseinenmangasta, mutta Black Lagoon onkin sitten täyttä rautaa. Sarjaa on hehkutettu niin lehdistössä kuin forumikeskusteluissakin, eikä turhaan: täyttää toimintaa ilman suvantoja ja KOVAA MENOA!!!!!! riittää. Sarja siis seuraa salakuljetus/kuriiri/palkkasoturiryhmän törmäilyjä Kaakkois-Aasian vesillä: on torpedoja, mafiaa ja kiinalaisia eukkoja, maustettuna psykoottisilla loleilla. Mikäs sen parempaa.

Sen lisäksi, että Black Lagoonissa on asenne ja räimistely kohdillaan, sarjassa on pari seikkaa, jotka saavat juuri minut pitämään siitä vieläkin enemmän. Minusta on mukavaa vaihteeksi lukea mangaa, joka ei sijoitu Japaniin ja jonka kaikki päähenkilöt eivät ole japanilaisia. Toinen seikka on sarjan päähenkilö Rock, joka siis ajautuu ensimmäisessä luvussa salarymanin arjesta mukaan sekalaiseen lain kouran ulottumattomissa pyörivään kuriirijengiin. Rock ei ole kasvanut pyssynheilutusympäristössä koko ikäänsä ja on helppo kuitata jonkinlaiseksi nössöpäähenkilöksi, mutta siitä ei ole kyse. Rock edustaa taas sitä minun niin kovasti ihkuttamaani hahmotyyppiä, nimittäin sankaria, joka ei tartu aseeseen vaan voittaa neuvottelemalla, ja on silti ihan helvetin kova jätkä!

Ja pitää sekin vielä mainita, vaikka muut ovat ehtineet hehkuttamaan tätäkin ennen minua: suomennos on ihan huippu. Suomen kielestä eivät kirosanat ja alatyylisydet ihan heti lopu, ja luovuutta on käytetty käännöksessä yllin kyllin. Kahta samaa soimausta ei yhden pokkarin sivuilta löydä.

Pitchi Pitchi Pitch, osa 1

Ja sitten spektrin aivan toiselle laidalle! Olen taikatyttömaanikko ja oli sarja sitten kuinka tuubaa tahansa, siihen on tutustuttava, jos siinä on henshineitä ja esimurrosikäisiä tyttöjä. Mermaid Melody Pitchi Pitchi Pitch ei ole mikään poikkeus, katsoin mangan pohjalta tehtyä animesarjaa jonkun verran, kunnes luovutin sen sisältämän aivan kamalan musiikin edessä. Pro tip: jos taikatytöt voittavat pahikset laulamalla, kannattaa 1) palkata seiyuita, jotka osaavat laulaa 2) säveltää mukiinmenevät biisit. Kumpikaan pointti ei ollut tullut kyseisen animen tekijöille mieleen.

Anime oli siis kuraa, mutta suhtauduin melko avarakatseisesti mangaversioon – siinä ei sentään ole ääntä. Manga olikin huomattavsti neutraalimpi tapaus. Ensimmäinen osa meni juonen puolesta taikatyttösarjojen peruslatua pitkin, joten siitä ei vielä osaa sanoa oikein mitään: monet erinomaisetkin taikatyttösarjat kulkevat paljon tallattuja polkuja muutaman ensimmäisen osan verran. Taide oli kuitenkin erittäin nättiä, selkeää ja sopivan suurisilmäistä, eikä kukaan hahmoistakaan ollut äärirasittava, tosin ei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. Pokkarin painolaadussakaan ei ollut moittimista, toisin kuin vaikka saman kustantamon Alice 19thin laadussa (ihan kamalaa rasterisotkua, tästä myöhemmin lisää!)… joten enköhän osta toisenkin osan. Pitchi Pitch laibu sutaato!