Tsubasa kirjoitteli viime elokuussa mangan ja animen arvostamisesta. Koska me täällä Bubukuutin norsunluutornissa elitisteinä arvostamme Parempaa Animea ja Mangaa, on tietysti aiheellista kirjoittaa siitä, että populisti-Tsubasa on auttamattomasti väärässä.
Sinällään on tietysti kiintoisa kysymys, milloin kyseessä on hyvä anime ja miten sen voi tunnistaa – onhan kyse kuitenkin erittäin subjektiivisesta asiasta. Kysymystä ovat käsitelleet mm. Jussi Nikander ja Janne Kemppi legendaarisessa ”5% hyvää animea, 95% huonoa animea”-ohjelmanumerossaan Animecon 2006:ssa – harmi vain, että ohjelmanumero käsitteli lähinnä animen teknisen puolen onnistuneisuutta ja jätti siten huomiotta teosten sisällön, mitä voidaan kuidenkin pitää niiden ydinasiana. Parivaljakko oli kuitenkin oikeassa siinä, että vain murto-osa animesta on hyvää animea, mistä voidaan kiittää Sturgeonin lakia ja sen taustalla vaikuttavaa matemaatikkoa, Carl Friedrich Gaussia.
Konsensushakuinen ihminen lähtisi ehkä siitä, että vaikka hyvää animea onkin vain se 5% tai 10% – minkä osuuden nyt haluaakaan asettaa parhaimmuuden merkiksi – tämä prosenttiosuus asettuu eri tavalla katsojasta riippuen: toiselle se 10% on yaoi-sarjat (kaaviossa vaikkapa A), toiselle shounen-animet (kaaviossa vaikkapa C), kolmannelle taidehomoanimet (kaaviossa vaikkapa E), allaolevan diagrammin mukaisesti:
Mutta näin konsensushakuinen lähestymistapa olisi tietysti tylsä ja sitäpaitsi valheellinen: kaiken yaoi-, shounen- tai taidehomoanimen keskuudestakin voidaan erottaa ne paremmat tapaukset ja ne huonommat tapaukset. On hyvin mahdollista sanoa, että vain 10% yaoi-animesta on hyvää, että vain 10% shounen-animesta on hyvää ja että vain 10% taidehomoanimesta on hyvää. Tähän pakottaa Sturgeonin laki ja herra Gauss, kuten sanottu. Tämäkään ei kuitenkaan ole riittävä peruste sille, miksi toisten maku on parempi kuin toisten.
Kirjoituksessaan Tsubasa toteaa, että
”- – ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.
Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä ’ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä.’”
Mutta se, että jokin ajattelutapa olisi elitistinen ja pystynokkainen, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla totta. Tämän tietää jokainen, joka on väittänyt jotain julkisesta mielipiteestä poikkeavaa; kuuluisimpana varmaan Galileo Galilei. On tietysti myönnettävä, että teoksen ilmiömäinen suosio kertoo teoksesta ainakin jotain – kuten Stalinkin totesi, ”määrässä on oma laatunsa”. Jos jokin teos on ilmiömäisen suosittu, on lähestulkoon väistämätöntä, että sillä on skenen, toimintaympäristönsä ja jopa koko lajityyppinsä tulevaisuudelle huomattavasti suurempi merkitys kuin jollain täysin tuntemattomalla sarjalla. Miettikääpä vaikka, mitä esimerkiksi Naruto on tarkoittanut animen suosion, animetapahtumien ja shounen-toimintaseikkailujen kannalta. Samoin yhtä selvää on, että on idioottimaista kieltää sarjan merkitys vain sen suosion perusteella: Narutosta ei ole pakko pitää, mutta jos väittää, että se on sarjana merkityksetön, on pihalla.
Sarjan suosion ja ”hyvyyden” välistä väitettyä korrelaatiota on välillä yritetty perustella myös markkinatalouden mekanismeilla: ihmiset valikoivat suuresta määrästä tuotteita parhaat tuotteet. Tämä on helppo torpata: Toyota on vuodesta toiseen Suomen ostetuin auto, mutta olisi melko rankkaa väittää, että Toyotat olisivat parhaita tai arvostetuimpia autoja Suomessa. Populisti voi tietysti väittää vertauksen ontuvan, sillä autot ovat maksullisia hyödykkeitä, ja niinpä ihmiset joutuvat tinkimään laadusta parempien autojen korkeamman hinnan vuoksi. Kehittyneempi versio markkinatalousargumentista ottaakin huomioon animen de facto -ilmaisuuden: kun anime on ilmaista (kiitos BitTorrentin), ihmiset valitsevat tietysti sarjoja, jotka ovat parhaita.
Valitettavasti maksuttomuuden huomioonottava markkinatalousargumenttikin kaatuu siihen, että vaikka ihmisten ei täydy huolehtia rahallisten resurssien riittävyydestä, on myös muita resursseja, joita ihmisillä ei ole loppumattomasti. Yksi näistä on aika: nolife-hikikomero-kuvalautanyymit poislukien ei ihmisillä yksinkertaisesti ole aikaa katsoa kaikkia mahdollisia sarjoja. Olisi houkuttelevaa väittää tämän ainoastaan vahvistavan ajatusta siitä, että tällöin ihmiset valitsevat tietysti parhaat sarjat katsottavakseen. No takuulla he valitsevat parhaita sarjoja omalta kannaltaan, mikä taas useimmassa tapauksessa tarkoittaa mahdollisimman yksinkertaisia sarjoja – useimmat ihmiset eivät nimittäin tahdo rasittaa vapaa-ajalla aivojaan, ja koska vapaa-aika on rajallista, ihmiset valitsevat katsottavaksi yksinkertaista viihdettä, jota ei tarvitse laajemmalti pohtia. Ei olekaan ollenkaan harvinaista, että animearvostelussa todetaan ”en ymmärtänyt tätä animea, se on täyttä paskaa”.
Tämä taas tarkoittaa sitä, että suosituimmat sarjat ovat useimmissa tapauksissa sarjoja, jotka eivät juurikaan vaadi ajattelua tai älyllistä panostusta, tv:stä esimerkkinä Big Brother. Koska suosituimmat sarjat ovat niitä, joita katsovat suuret massat (ts. Gaussin käyrän keskivaiheilla olevat), voidaan vetää johtopäätös, että useimmissa tapauksissa suositut sarjat luultavasti eivät myöskään ole parhaita sarjoja, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö suositut sarjat voisi olla merkityksellisiä, kuten ylempänä sanoin. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö suosittu sarja voisi välillä olla oikeasti hyväkin. Tästä toimii esimerkkinä Neon Genesis Evangelion, jo omana aikanaan suosittu sarja, jonka merkitys ja hyvyys myönnetään yhä.
Ensi osassa paneudutaan hyvän sarjan tunnistamiseen ja siihen, miksi kehittyneemmän harrastajan mielipide on parempi ja arvokkaampi kuin nyypän mielipide ja miten osaamistaan ja makuaan voi kehittää (ja malttakaa mielenne, luultavasti ainakin joihinkin tämän kirjoituksen herättämiin kysymyksiin vastataan kakkososassa – se on kirjoitettu, mutta en postaa sitä heti tähän koska… no, tekstimuurit jne).
(Toim. huom.: Todettakoon väärinkäsitysten välttämiseksi, että kirjoittaja ei ole artikkelissa mainittu Jussi Nikander vaan eräs toinen Nixu :) )
Kerrankin olemme jostain samaa mieltä!
Vielä kiinnostaisi tietää Anan mielipide aiheesen; muistan nimittäin sen kerran todenneen ”miettikää millaista paskaa tulisi jos siitä millaista animea tehdään ei päättäisi markkinat vaan joku taiteellinen keskuskomitea”. Kyseinen väitehän oli tietysti olevinaan joku ”pro-capitalism anti-communism” -argumentti, enkä nyt mene edes siihen miten tuollaisella ei ole mitään tekemistä minkään kommunismin kanssa, tai siihen miten sarjojen puolivälistä poikki laittamisesta tai epäjohdonmukaisesta lopetuksesta – mistä en oikein voi kuvitella kenenkään pitävän – myös kiitokset menevät samaiselle kapitalismille ja rajallisille budjeteille (moi Gainax), mutta eikö tästä ole vain kaksi loogista seurausta: joko tyyppi pitää omaa makuaan paskana, tai tyyppi tykkää etupäässä aivot-nollille-animeista? Tiedän sen tykkäävän useista ”taidehomoiluista” joten jälkimmäistä epäilen – ainoa vaihtoehto on siis että tyyppi SEKÄ PITÄÄ ETTÄ EI PIDÄ omaa makuaan paskana, riippuen siitä puhutaanko sarjoista ihmisille suunnattuina taideteoksina vai kasvottomille markkinoille suunnattuina kaupallisina tuotteina. Kolmas vaihtoehto on tietysti että tyypillä ei ole MITÄÄN hajua siitä mikä myy ja mikä ei, mutta tuntien tyypin yltiökapitalistisen elämäntyylin en oikein pidä tuota mahdollisena.
Tämä on juuri sitä epäjohdonmukaisuutta joka minusta on sille tyypille leimallista, jota se ei itse tunnu käsittävänkään, vaan päinvastoin se pitää projisoida esim. MINUUN, jolla on iso liuta lukkoonlyötyjä periaatteita ja kohtalaisen mustavalkoinen maailmankuva – voi olla sitä mieltä että mielipiteeni ovat huonosti perusteltuja tai todellisuudesta vieraantuneitakin jopa, mutta ei että ne ovat ristiriitaisia. Sinulle sentään propsit aina samaa mieltä olemisesta vaikka mielipiteet yleensä ovatkin huonosti perusteltuja minun mielestäni – eipähän tarvitse jännittää että mitähän sieltä taas tulee.
Jos minun mielipidettäni kysytään, ilmiö johtuu siitä että tyyppi yrittää sovittaa todellisuutta vastaamaan jotain hienoja omia teorioitaan ihmispsykologiasta (vähän kuin luokattoman lukion tapauksessa se että ihmisten enemmistölle olisi jotenkin tärkeää päästä ”suunnittelemaan lukujärjestyksensä itse” tai että kenelläkään lukioiässä olisi niin kiireinen elämä ettei voi käydä sitä samaa tahtia kuin muut), ja vähän hämmentää kun se ei ihan onnistukaan – asia joka myös pitä projisoida minuun, joka ei muuta vaadi kuin täydellisen vapauden kaikesta kaikille.
Nyt olet (ainakin osittain) asian ytimessä.
En sitä tuohon artikkeliin kirjoittanut – en edes siihen kakkososaankaan – mutta kyllä, osittain juuri tuosta on kyse: sarjan suosio ei ole millään tavoin verrannollinen sarjan taiteelliseen arvoon. Sinällään minusta on ihan hyväksyttävää – ja varsinkin bisnesmielessä järkevää – pyrkiä tekemään sarjoja, jotka käyvät mahdollisimman hyvin kaupaksi. Mutta vain bisnesmielessä! Bisnestoimijan etu taas ei välttämättä ole harrastajan etu (koska jos ei tuoteta syvemmälle menevämpää ja älyllisesti haastavampaa ts. parempaa, mutta luultavasti vähemmän myyvää animea, harrastaja taantuu).
Tavallaan kirjoituksen taustalla vaikuttaa myös ajatus tekijänoikeuksien toimivuudesta ja koko tekijänoikeusjärjestelmästä: minusta olisi ihan mahdollista tehdä järjestelmä, jossa tekijänoikeudet siirtyisivät automaattisesti työnantajalle, jos sisältö tuotetaan ainoastaan rahankuvat silmissä. Tässä tapauksessa tekijänoikeuksien tosin pitäisi olla huomattavasti lyhyempiä (esimerkiksi 5 vuotta julkaisuvuodesta).
Mitä Anan mieltymyksiin tulee, niitä en oikein voi kommentoida, koska en ole Ana (Enkä muista mitä olen aiheesta tämän kanssa puhunut) ;/
:D Olipa muuten positiivinen yllätys, että puoliksi vittuiluksi kirjoitetun tekstin asiapointit noteerattiin vittuiluista huiolimatta.. Ehkä jos kaikki tekisivät niin, vittuilu yleensäkin vähenisi, ja Internet ei olisi enää niin nihilistinen paikka kuin nyt? Noh, aina saa unelmoida..
”minusta olisi ihan mahdollista tehdä järjestelmä, jossa tekijänoikeudet siirtyisivät automaattisesti työnantajalle, jos sisältö tuotetaan ainoastaan rahankuvat silmissä.”
Kuulosti ensilukemalta ihan hyvältä idealta, mutta jakautuuko kaikki kama sitten selkeästi jompaankumpaan ääriryhmään? Onhan esim. Code Geass kaikessa sekametelisoppuudessaan jollain tavalla ainutlaatuinen kun onnistuu miellyttämään niin monia ERILAISIA ihmisiä, ja sikäli sillä on mielestäni myös jollain hyvin perverssillä tavalla jotain ”taiteellista” arvoa enemmän kuin eri ei-taiteellisten demografioiden ”rotuyksilöillä”, ei pelkästään ”merkittävyyttä” – merkittävyyttä ei voi olla ilman jotakin omaleimaisuutta, ja omaleimaisuuden luominen vaatii jonkinlaista taiteellista ponnistusta.
Samoin: kasvavatko/vähenevätkö kaupallinen ja taiteellinen arvo lineaarisesti kääntäen toisiinsa nähden? Saako taidesarjassa olla ainoitakaan paljaita tissejä tai mechataistoa? Vai voiko niitä käyttää taiteen keinoina? Varmasti voi, mutta eikö silloin ole myös mahdollisuus että pelkästään niistä kiinnostuneet kiinnostuisivat jostain taidesarjasta joka hyödyntää niitä paljon – kunhan välissä ei ole LIIAN paljon epäkiinnostavaa ”hengellistä paskaa” ((c) tri.moon, Digimon Finland Forum, 2005)? Tästä olisi mielenkiintoista nähdä joku suurtutkimus, jossa kartoitettaisiin tarkasti useista erilaisista sarjoista mistä ihmiset niissä pitävät/eivät pidä plus kokonaisarvosana/mielipide, sitten profiloitaisiin vastaajia jotenkin, ja sen pohjalta kyseltäisiin vielä tarkemmin ”poikkeavasti” vastanneilta.
Esimerkkinä eräs entinen kaverini katsoi Digimonia coolien monsteritaisteluiden vuoksi, ja Evangelionia – oletettavasti, en muista oliko puhetta asiasta – mechojen vuoksi. Kyseiset sarjat ovat – jos summataan elementtejä tyypillisestä taidesarjasta ja tyypillisestä kaupallisesta sarjasta – melko puolimatkassa molemmat, vaikka lähtevät matkalle eri päistä. Molempien taiteellisuutta ylistää lukuisat ihmiset, mutta harvoin samat. Tyypillisen Evangelion-fanin voisin kuvitella pitävän Digimonia tyyppiesimerkkinä lastensarjasta, joka on saavuttanut suuren suosion olemalla mahdollisimman aivotnollille, ja Digimon-fanin pitävän Evangelionia yliampuvana angstauksena – ja molempien dissaavan tyypillisiä shounen-action-sarjoja yhtä lailla. Niinpä kyseinen kaveri edustaa sitä slaissia ihmisiä jotka pitävät molemmista, ja siis puolimatkassa olevista sarjoista yleisesti, vaikka makunsa shounen-action-fanina on selvästi valtavirtaan suuntautunut. Olisiko puolimatkan sarjoilla siis sittenkin puhdasta epätaiteellista kaupallisuutta suurempi markkina-arvo niiden vedotessa lähes kaikkiin? Hyvinkin mahdollisesti, koska suurin osa näkemistäni/tietämistäni puhtaasti action-sarjoista on sellaisia että ei niistä koskaan missään puhuta, ja iso osa ihmisistä [joiden kanssa olen tekemisissä, joiden maku siis edustaa varmaan enemmän taidepäätä] ei tiedä niistä juuri mitään – toisin kuin Evangelionista tai Digimonista.
Senhän tsubasakin tuolla totesi, että Code Geass tuskin on kovin monen ykköslemppari. Ja tämä siis mielestäni siksi, että se on nimenomaan melko tasan puolivälin sarja. Se mitä tsubasa ei hiffannut on se, että mikäli kaikkien sarjojen arvostuksen erot johtuvat vain erilaisten, diskreettien, samanarvoisten makujen lukemattoman suuresta määrästä, olisi todennäköisesti olemassa myös ryhmä johon nimenomaan Geass osuu kuin kosto fasistiin. Ainakin todennäköisemmin kuin silloin, jos se voidaan sijoittaa kätevästi objektiiviseen vaikkakin epätarkkaan pisteeseen jollain ”taiteellisuus/hyvän maun mukaisuus … aivotnollille/huonon maun mukaisuus” -janalla. Se on siis objektiivisesti huonompi kuin jokin pienen levikin hyvin taiteellinen sarja, mutta parempi kuin jokin vain yhteen ei-taiteelliseen demografiaan vetoava ”tyylipuhdas” sarja jonka levikki on suurempi kuin mainitun taiteellisen sarjan mutta pienempi kuin Geassin.
Ja ajattelen siis niin että vaikka jokainen taidehomoilija ei tietenkään jokaisesta taidesarjasta pidä (itse en esim. Urasawan töistä juurikaan innostu :P) ovat erilaiset hyvät maut silti enemmän yhteneväisiä kuin erilaisia primitiivisiä halujamme ad infinitum ruokkimaan suunnitellut fanservice/romanssi/turpaanveto/maailmanlopputulee-sarjat jotka on hyvin tarkasti kohdennettu ja niitä joko fanittaa tai inhoaa kympillä. Taideteoksiin pätee siis sama kuin oikean maailman faktuaalisiin asioihin – järkeillen ihmiset voivat puhua samaa kieltä, tunteilla eivät, koska toisen pään sisään ei pääse, ja etsiä näin parhaita ratkaisuja ongelmiin. Ja tunteiden ilmaiseminen pukemalla ne sanoiksi on minusta järkeilyn muoto, koska jokainen pyrkii esittämään ne siten, että muut voisivat niitä järjellä ymmärtää. Liian usein ajatellaan myös että taide on jotain mitä voi ymmärtää vain tunteella eikä sitä voi rationalisoida kunnolla, mutta tämä ei pidä paikkaansa, ja siinä onkin koko hyvän ja huonon maun erottelun perusta.
Jos näyttäisimme pimeään huoneeseen laitetulle ketulle first-person kanalaanhyökkäysfilmiä ja mittaisimme sen aivojen aktiivisuutta reaktiot olisivat todennäköisesti hieman erilaiset kuin jos näyttäisimme saman lehmälle. Kumpikaan ei osaa ilmaista tuntemuksiaan, joten ne eivät voi ymmärtää mitä toinen siinä näkeee/ei näe. Ihmisellä tämä kyky kuitenkin on, ja se laitetaan parhaiten käyttöön tuolla Tsubasan tekstissä lainaamalla tavalla ”arvostellen, jotta pääsemme mahdollisimman suureen yhteisymmärrykseen siitä millaista on hyvä maku”.
Täydellistä sattumanvaraisuutta oleva teos ei voi olla taidetta, vaikka se sattumalta jotakuta puhuttelisikin jollain myyyyystisellä tavalla. Samoin puhdas ekspressionismi on aika nihkeää, koska sitä voi ymmärtää vain joku joka jo ajattelee samoin. Taiteen yksi tärkein tehtävä on siis tarjota erilaisia, kattavia näkökulmia – joko oikean maailman asioihin tai mielikuvituksellisiin what-if-skenaarioihin – kaikille ymmärrettävässä muodossa ja laittaa ihmiset ajattelemaan – useimmissa tapauksissa ne hämyisimmätkin sarjat ovat ihan jokaisen normaalin ihmisen ymmärrettävissä, jos niihin vain jaksaa ja on aikaa syventyä. Käytännössähän tämä kehitys ”fetish fuelista” kohti objektiivista hyvää makua näkyy parhaiten siinä että pienet pojat ja tytöt ymmärrettävästi diggaavat täysin erilaisista tv-ohjelmista, mutta aikuiset miehet ja naiset monista laadukkaista teoksista samoissa määrin (tämä ei ole feministivuodatus, mutta todettakoon sivumennen että se peilaa hyvin myös sitä kuinka vähän sukupuoli oikeasti merkkaa mitä älyllisemmäksi olento tulee. Laadukkaista teoksista puhuttaessa sukupuolta enemmän tykkäämiseen tai tykkäämättömyyteen vaikuttaa ihan siihen liittymättömät persoonallisuudenpiirteet, kiinnostuksenkohteet, elämänkokemukset jne.).
Mutta alkuperäiseen aiheeseen palaten, olen pakotettu ajattelemaan että aivotnollille … taiteellinen ja suureen yleisöön vetoava … marginaalinen ovat eri mittareita, ja jälkimmäisellä mittarilla ensimmäiseen ääripäähän sijoittuva sarja sijoittuu USEIMMITEN puoliväliin ensimmäisellä mittarilla, eikä ensimmäiseen ääripäähän… ja näinollen tekijänoikeusideasi ei käytännössä luultavasti olisi kovin hyvä.
Anteeksi tekstiseinä, mutta olen vankkumattomasti sitä mieltä että analyyttisiin teksteihin pätee sama kuin taidesarjoihin/elokuviin – syventyminen ja keskittyneisyys on valttia, irkissä soivat highlightit voivat odottaa. Katson myös mieluummin kolmetuntisen elokuvan kuin siitä tehdyn minisarjan.
Jonkinlainen sopimus animaatiostudioiden ja mangakojen / muiden ideanikkarien välillä jonkinlaisen ammattiyhdistyksen kautta, jossa sovittaisiin periaatteeksi, että useita hyvin menestyneitä sarjoja tuottanut pulju, jolla siis olisi varaa vähän hävitäkin ja jolla ei olisi parempia ideoita sillä hetkellä mihin rahoja käyttää, tekisi esim. tietyn tuottomäärän ylittyessä jonkin taiteellisen kokeilun, joka muuten ei ehkä näkisi päivänvaloa, tai avustaisi jotain toista puljua, olisi mielestäni paikallan. Käsittääkseni animeteollisuus on suurelti eriarvoistunutta siinä mielessä että jotkut ovat pakotettuja pistämään muuten sinänsä hyviin sarjoihinsa fanserviceä että tienaisivat edes jotain ja saisivat jotain muutakin joskus ulos, kun taas isot firmat keräävät jenejä La Hrahalaariin tyhjänpantiksi kun japanilainen vero- SPADE BÄRTRE on vähän talvihorroksessa koko ajan.
Lähdet oletuksesta, jonka mukaan ”laatu” ja ”syvällisyys” korreloivat aina.
Mikä on tietysti useimpien asianharrastajien mielestä yleensä defaultti, mutta se sulkee ”laatusarjan” määrittelyn yhteen näkökulmaan ja yhteen kohdeyleisöön…
Tsubasa,
osuit aika lähelle. Sarjan ei täydy mielestäni olla syvällinen (väärin- ja ylikäytettynä ”syvällisyys” on aika karsea elementti sarjassa, ja sitten pitääkin tehdä Gurren-Lagann jotta saadaan tilanne oikaistua…). Mutta olisi kiva nähdä, että ongelmia tarkasteltaisiin useammalta kuin yhdeltä kantilta. Tätä tuntuu animessa ja mangassa harvoin olevan. Shounen-kama on tässä omaa luokkaansa (sinällään tietysti perustellusti, koska kohdeyleisö jne).
Mutta ehkä enemmän kuin syvällisyyttä, toivoisin, että animella ja mangalla olisi jotain sanottavaa – sinällään ihan sama mitä se on, mutta retorisesti voisi esittää kysymyksen, että ”jos kertojalla ei ole mitään kerrottavaa, miksi minun pitäisi kuunnella?”.
Käytetään sitten ihan omaa nimeä, niin eivät mene ihmiset sekaisin. :-)
Aikansa lähinnä muuhun käyttävä on nykyään aina auttamattomasti jäljessä kun jossain käsitellään jotain oikeasti mielenkiintoista. Tyydytäänpä siis vaan jälkikäteen sanomaan, että 95/05 naureskelee animen tekniselle huonoudelle sisällöllisen huonouden kustannuksella, koska se on noin 100 kertaa helpompaa esittää tiiviissä paketissa. Ja myöhemmissä inkarnaatioissaan esitys on laajentanut repertuaariaan myös sisällöllisen roskan suuntaan.
Et silleen!
JussiNiksu,
tottahan tuo on. Keskittyminen animen tekniseen puoleen sisällön kustannuksella vaan tuntui olevan useimmiten Ysiviisfemmaa ”vastaan” käytetyistä argumenteista mitä kaverien ja tuttujen kanssa puhuin, ja tottahan se sinällään on. Tietysti on ymmärrettävää, että haluaa keskittyä tekniseen puoleen, koska se todellakin on huomattavasti helpompi esittää tiiviinä pakettina. Lisähyötynä se luultavasti herättää huomattavasti vähemmän ”OOTTE VÄÄRÄSSÄ!!”-kommentteja, toisin kuin sisältöön perustuva arviointi. Kuten tämänkin jutun jatko-osassa voidaan huomata.