Seineniä niin söpönä että hampaat tippuu

Kuutin pyynnöstä blogi leveni niin, että 800×600-resoluution käyttäjät joutuvat rullamaan sivusuunnassa. Ei ollut minun päätökseni, nöyrä webdesigneri tekee vain mitä käsketään~

Pita-ten on Koge-Donbon tunnetuin manga länsimaissa. Söpöstelevästä tyylistään huolimatta kaikki hänen mangansa uudempaa Kamichama Karinia lukuun ottamatta on suunnattu seinen-yleisölle. Kahdeksanosaisessa Pita-tenissä seinen näkyy miespuolisessa päähenkilössä ja tarinan haaremilähtökohdalla: manga alkaa sillä, että naapuriin muuttaa nätti tyttö, kuten niin monessa muussa sarjassa ennen Pita-Teniä ja takuuvarmasti sen jälkeenkin.

Sarjan päähenkilö on vielä ala-asteella koulua käyvä Kotarou, jonka äiti on kuollut ja isä ikuisesti työmatkalla. Naapuriin muuttaa lievästi sanottuna raivostuttava, vauvalepertelyllä asiansa ilmaiseva Misha, joka kertoo Kotaroulle ”haluavansa tulla tämän äidiksi” ja lisäksi olevansa enkeli. Misha saa aikaan kaikenlaisia sekaannuksia, jotka lähinnä saavat Kotaroun otsasuonen tykyttämään. Lisätään soppaan Kotaroun ystävät koulusta, sekä salaperäinen ja hiljainen Shia, joka muuttaa Mishan kanssa yhteen, ja asetelma sekoilua varten on valmis.

Sekoilua todellakin: mangan neljä ensimmäistä osaa ovat lähinnä koheltamista ja kevyttä ihmissuhdeproblematiikkaa höystettynä rrrrrasittavalla Mishalla ja söpöilevällä taiteella. Taide on suurimmaksi osaksi oikein kaunista, jos siis söpöily ei haittaa! Hahmot on yleensä piiretty hyvin, mutta taustoissa vedetään joskus sieltä, missä aita on matalin – epäselviä rasteritaustoja ja ”pilviä” riittää. Chibejä käytetään usein, vaihtelevalla menestyksellä.

Ensimmäiset neljä osaa saattavat tosiaan olla jopa puuduttavia, jos ei pysty nauttimaan henkilöhahmoista ja sekoiluhuumorista. Aina välillä annetaan viitteitä ja vihjeitä varsinaisesta juonesta, mutta se pääsee lopullisesti vauhtiin vasta sarjan loppupuoliskolla. Lopusta en voikaan kovin tarkasti kirjoittaa, jotta en pilaisi kenenkään lukukokemusta.

Viimeiset neljä osaa nostavat Pita-tenin ”ihan kiva, kai mä tätä ostan junamatkoilla luettavaksi”-tasolta ”OMG siistii draamaa tunteita O__o O__O Wau”-tasolle. Manga siirtyy huomattavasti synkempään ja kypsempään suuntaan ja saavuttaa pisteen, jossa henkilöhahmot muuttuvat karikatyyreistä joksikin, joista lukija ihan oikeasti välittää. Jopa Mishan typerälle puhetavalle saadaan selitys, joka saattaa nostaa palan kurkkuun. Mangan loppu on kerta kaikkiaan hieno: lopetus on tyylikäs, ei liian siirappinen ja tuo selvän lopetuksen tunnun. Paljon on tapahtunut ja asioita muuttunut, mutta on niistä opittukin. Selkeimmin sarjan voisi lopun perusteella lukea Kotaroun kasvutarinana aikuisuuteen.

Kotaroun lisäksi myös sarjan lukuiset sivuhahmot, Kotaroun luokkatoverit Koboshi ja Ten-chan, sekä Mishan ylimaalliset tuttavuudet Shia ja Sasha, saavat tarinansa päätökseen eikä heitä vain unohdeta statisteiksi. Erityisesti Koboshin sivutarina on toimiva itsenäisestikin.

Pita-ten on siis jossain määräin epätasainen kokonaisuus, joka vaihtaa tunnelmaansa sarjan puolivälissä radikaalisti. Sarja on kuitenkin mielestäni ehdottomasti parasta Koge-Donboa tähän asti, ja suositeltava lukukokemus kaikille söpöilyn ja ihmissuhdedraaman ystäville.