Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Ensivaikutelmat (Page 1 of 4)

Näillä neljällä vinkillä sinustakin tulee Tsundr-mestari

Jos olet elänyt luolassa viimeisen viikon, et ehkä ole kuullut, että Desucon lanseerasi aprillipilanaan Tsundr-deittipalvelun. Tai kohtaamisfasilitoijan. Tai mikä onkaan. Kuitenkin sellainen, joka on vähän niinkuin Tinder, paitsi että tällä voi satunnaisen seksiseuran lisäksi hakea myös kavereita nakamoja (TL note: nakama on japania ja tarkoittaa ystävää/toveria/muuta vastaavaa). Vitsissä pitää myös tietää, että Tsundr itse ei ollut vitsi, vaan ihan toimiva kapistus. Aprillipilaa oli vain se, että Desuconien järjestäminen loppuu. Tsundr löytyy osoitteesta tsundr.fi.

Muutaman päivän tsundroinnin ja Twitterin #tsundr-hashtagin seuraamisen jälkeen olen hahmotellut joitain melko toimivia Tsundr-kikkakakkosia. Siis olettaen, että haluat tutustua Tsundrissa uusiin ihmisiin, etkä vain jutella sen oman, vanhan klikkisi kanssa. Viikossa olen löytänyt neljä toimivaa taktiikkaa: Jatka lukemista

KUNINGAS ON PALANNUT JA HÄNEN NIMENSÄ ON AKITO

Ties kuinka monen vuoden odottelun jälkeen se tapahtui – Code Geassin OVA-sivutarinan Boukoku no Akiton ensimmäinen osa  julkaistiin vihdoinkin. En edes muista, milloin Boukoku no Akiton  piti alkuperäisten huhujen ja tietojen mukaan tulla, 2008? 2009? En tiedä, oliko alkuperäisenä tavoitteena pukata Akito ulos välittömästi R2:n päättymisen jälkeen. Ehkä oli, ehkä ei, mutta kyllä sitä saatiinkin odottaa. Ja nyt se on täällä ja katsottu.

Taktista kuvaa

Kyllä, tämä on selvästi Code Geassia. Mutta jotain on muuttunut. Alkuperäisissä Geasseissa ohjaajana toimi sarjan luoja Goro Taniguchi, mutta nyt ohjaajan pallilla istuukin Kazuki Akane. Taniguchin vahvuutena on dynaamiset ja adrenaliinintäyteiset taistelut sekä melodraama, kun taas Akanen ohjaamat tuotokset ovat vähän… ajattelevampia.

Akiton tapahtumapaikkana on kuitenkin Japanin sijaan Eurooppa, mikä japanilaisille tietysti tarkoittaa Neuschwansteinin kaltaisia satulinnoja sekä Bob Ross -tyylisiä havumetsiä. Sarjan sisältö ja teemat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Kuten alkuperäisessä Geassissa, Akitonkin tapahtumat pyörivät mechataisteluiden, poliittisen kähminnän ja ihmissuhdekuvioiden ympärillä. Geassista poiketen keskiössä ei kuitenkaan ole japanilainen vastarintaliike, vaan EU:n armeija. Tässä kohtaa tuleekin hauska jekku: kun Akito lopultakin on tehty nimenomaan japanilaiselle yleisölle, on EU:n armeijaan lykätty erikoisyksikkö W-0, jonka kaikki taistelijat ovat japanilaisia. Ovelaa, ovelaa.

Bileet + Akito ja Layla

EU käy sotaa Britanniaa vastaan nykyisen Itä-Euroopan tienoille sijoittuvalla itärajallaan ja pätkän ensimmäinen taistelu sijoittuukin hyvin lähelle Suomea, nykyisessä Virossa sijaitsevan Narvan metsiin. W-0 on lähetetty Pietariin, mutta Britannian armeija onnistuu yllättämään yksikön matkalla. Ja sitten taistellaan.

Gloucester ja Alexander

Taistelu on sinällään samaa adrenaliinihuuruista Code Geass -tasoa: näyttävää turpaanvetoa ja uskomattomia mechastuntteja. Taistelut ovat kuitenkin Akitossa hieman kaksiteräinen miekka, sillä niissä on hyvin pitkälti siirrytty alkuperäisestä Geassista poiketen CGI-mechoihin. Pimeässä, vain pelkkien palavien puiden valaisemassa metsässä renderöityjen mechojen liikkeet eivät vielä hirveästi häiritse, mutta kun metsästä siirrytään läheiselle lammelle, CGI-renderöinnin aiheuttama nykiminen alkaa häiritä. Toisaalta CGI:n ansiosta mechoista saadaan puristettua irti valtava määrä akrobatiaa. Varsinkin EU:n uusien Alexander-knightmarien heinäsirkkamainen pomppiminen on hyvin orgaanisen oloista ja toisaalta hyvällä tavalla epätodellisen vierasta, kuten heinäsirkkamaisten olentojen pitääkin olla.

Alexander

Epätodellisuus näkyy myös OVAn värisuunnittelussa. Vaikka hahmot ovat edelleenkin CLAMPin suunnittelemia, erottuvia, kirkkailla väreillä kyllästettyjä nuudeli-ihmisiä, ympäristö on kuvattu usein murretuilla väreillä ja siihen on saatu jotenkin, noh, epätodellista tunnelmaa. Pariisissa on matalia kivitaloja (kuten oikeastikin), mutta myös geassmaisia, dystooppis-utopistisia pilvenpiirtäjiä ja niiden välissä risteileviä moottoriteitä, joilla ei kuitenkaan aja kuin rikkaat. Tämä tuo mieleen Pohjois-Korean seitsemänkaistaiset, tyhjyyttään ammottavat moottoritiet. Ehkä ihan tarkoituksella, sillä EU on geassversumissa diktatuuri. Herää tosin kysymys, onko geassversumissa muita valtiomuotoja ylipäänsä…

Vaikka kansalaisuuden ja rasismin teemat olivat läsnä alkuperäisessäkin Geassissa, tässä niitä käsitellään vähän syvemmälti. On kuitenkin turha odottaa, että Akito olisi mikään rasismiin keskittyvä väitöskirja, vaan yhteiskunnallinen rasismikommentaari pysyy silti animelle tyypillisissä puitteissa. Sen verran aihetta kuitenkin tuodaan esiin, että Britannian tyranniaa paenneet ja parempaa elämää Euroopasta etsimään tulleet japanilaiset on koottu siellä ghettoihin eikä heitä pidetä kansalaisina ollenkaan. Luonnollisesti myös pahikset ovat rasisteja, jotka myös odottavat kaikkien japanilaisten olevan taitavia teräaseiden käsittelijöitä.

Johann ja Akito

Rasismi liittyy myös itse W-0 -yksikköön, joka on kokonaan japanilaisista koottu. Peruste sille on, että EU:n kansalaiset alkavat mellakoida, jos EU:n kansalaisia kuolee sotatoimissa , mutta jos kuolevat ovatkin muiden maiden kansalaisia, ei kaduntallaajaa lähtökohtaisesti kiinnosta. Niinpä tällaisia yksiköitä voidaan helposti käyttää vaarallisiin tehtäviin ja toisaalta vaarallisiin tehtäviin suostumalla näiden ei-kansalaisten perheet voivatkin saada kansalaisuuden.

Kansalaisuuden saaminen perheenjäsenille ei kuitenkaan ole päähenkilö Akito Hyugan kannalta minkäänlainen intressi, sillä tällä ei ole perheenjäseniä. OVA:ssa on yritystä saada Akitoa mielenkiintoiseksi hahmoksi ja tällä onkin kaksi eri puolta: taistelussa Akito on elävä tappokone, jonka silmät muuttuvat punaisiksi; taistelun ulkopuolella tämä on sarkastinen, maailman menoa ikäänkuin sivusta seuraava tarkkailija. Tästä huolimatta Akito jää jotenkin valjuksi, ehkä juuri siksi, ettei tämän haluista tai motivaattoreista kerrota juuri mitään, eikä myöskään sitä, mistä tämä on itseasiassa tullut. Pientä vihjailua esiintyy siinä mielessä, että taistelussa Akiton silmien reunat muuttuvat punaisiksi, mikä saattaa olla jonkinlaisen geassoinnin vaikutusta tai sitten ei. Luultavasti kyllä.

Akito - TONNIN SETELI

Kansalaisuuden merkitys näkyy myös Akito-OVAn toisessa päähenkilössä, W-0 -yksikön päällikössä Layla Malkalissa, joka on syntyjään britannialainen aatelinen, mutta adoptoitu vaikutusvaltaiseen, eurooppalaiseen Malkalin perheeseen. Kuulemma syynä oli se, että Malkalit tahtoivat nähdä miltä ”oikea aatelinen näyttää”. Layla on myös kihlattu nuorimmalle isoveljelleen Johannille, joka on lyhyen esiintymisensä perusteella ällöttävä, rasistinen limanuljaska. Vähemmän yllättäen Layla suhtautuu japanilaisiin tasa-arvoisina ihmisinä, vaikka ymmärtääkin poliittiset realiteetit.

Poliittiset realiteetit näkyvät myös siinä, että kaikki EU:n alueella elävät japanilaiset eivät suinkaan ole tyytyväisiä oloihinsa, vaan haluavat itselleen ”oman paikan” ja tekevät siksi citysissi-/terrori-iskuja EU:n alueella. Yhdeksi kohteista valikoituu kenraali Smilas, joka sattumoisin on matkalla Laylan kanssa ja jonka saattueeseen myös Akito kuuluu. Hyökkäys ei mene aivan keikakun mukaan, koska Malkal ja Akito pistävätkin japanilaisterroristeja turrrrpaan. Kun Malkal saa tietää, että nämä tahtovat ”paikan itselleen”, hän ehdottaa että he liittyvät W-0:aan. Kukapa olisi arvannut!

Smilas

Mitä jäi käteen? Boukoku no Akito on selvästi ”Code Geassia, joka on kasvannut aikuiseksi”, vaimoa lainatakseni. Toisaalta sen tunnistaa selvästi Geassin jälkeläiseksi ja samaa meininkiä riittää. Toisaalta jos alkuperäinen Code Geass oli täynnä teini-ikäistä, melodramaattista paisuttelua, on Akito huomattavasti hillitympi ja no, aikuismaisempi. Jos alkuperäinen Geass kiinnosti, tämäkin kiinnostaa. Mutta jos alkuperäinen Geass vaikutti liian naurettavalta, tämä saattaa silti kiinnostaa. Alkuperäisiä hahmoja kaivanneille Akito ei vielä tarjonnut mitään, mutta ilmeisesti jo seuraavassa osassa (ilmestyy ~alkupuolella vuotta 2013) tulee mukaan tuttuja naamoja.

Akito ja Glasgow

Akito on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

BTW: Olinko ainoa, jolle tuli tämä mieleen… hehän ovat kuin kaksi marjaa:

Alexander - Metagross

:D

Parhaat sarjat 5/5

Tyttöjen animen rintamalla on pitkään ollut ikävän hiljaista. Animea tytöille tehdään nykyään vähemmän kuin ennen, eikä niiden määrä koskaan ole ollut suuren suuri. Joo, suunnilleen vuosi sitten oli tietysti yllättävän hyvä Otome Youkai Zakuro ja kenties paras Pretty Cure -sarja Heartcatch Precure, mutta niistäkin on jo vuosi. Sen jälkeen on tullut vain kaksi shoujo/joseisarjaa, joista viitsii puhua: Chihayafuru ja Uta no Prince-sama. Lauluprinssit missasin kesällä kun oli liian kiire elää irl-elämää, mutta otin joululomalla kiinni tämän aukon animetietämyksessäni.

Lauluprinssi on näistä se camp-versio. Sarja on kuin katsoisi japaniversiota Euroviisuista. Juonellisesti koko Utaprince on ihan pölhö käänteishaaremi, jossa ei juuri ole järjen häivää. Pianoa soittava Haruka menee yksityiskouluun, jossa puolet oppilaista valmistuu säveltäjiksi ja puolet idolilaulajiksi. Haruka haluaa säveltäjäksi tietämättä oikeastaan mitään japanilaisesta idolibisneksestä. Tietenkin lamppusilmä-Haruka houkuttaa koulussa ympärilleen ryhmän ihanasti laulavia poikia, joiden mielestä ujo ja maalta kaupunkiin muuttanut tyttö on paras juttu ikinä.

Utaprincen katsominen juonen tai syvällisten henkilöhahmojen takia on väärä veto. Sarja perustuu tyttöjen deittipeliin ja juonellisesti se on aika köyhä: ensin on kuusi jaksoa, joissa esitellään kaikki sarjan pojat yksitellen. Jokainen myös laulaa jaksossaan yhden laulun. Sitten kehitetään hölmö konflikti loppujaksojen ajaksi, tungetaan mukaan vähän traagista menneisyyttä ja rantajaksoa ja lopetetaan koko homma isoon konserttikohtaukseen. Kovin paljon aivotyötä ei ole vaadittu. Tekijöillä on koko ajan sopivasti hölmöysvaihde päällä eikä sarja ole tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi: jo Norio Wakamoton näyttelemä pöhkö engrishiä suoltava rehtori todistaa sen.

Sarjaa pitää katsoa fanityttörillit naamalla, tai siitä ei saa irti mitään. Ihanat pojat ovat nättejä, hyvin animoitu ja seiyuut vetävät täysillä. Omaleimainen visuaalinen ilme ja kirkkaat värit auttavat tekemään sarjasta muistettavan. Musiikki on läpikotaisin hölmöä sekin (let’s song?), mutta äärimmäisen tarttuvaa. Harukan äänenä on Miyuki Sawashiro, joten jotain ihkutettavaa löytyy tyttöseiyuidenkin ystäville. En kyllä silti suosittele Utaprinceä pojille enkä tytöille, joilla on vaikeuksia löytää sisäinen 15-vuotiaansa. Muille? KOYOI WA HORA FUTARI DE 1000% LOVE

Chihayafuru on sitten se fiksumpi sarja. Madhousen väsäämä sarja on hyvin animoitu sekin, mutta nätti ulkoasu ei ole ainut tai paras syy katsoa Chihayafurua. En muista, milloin olisin katsonut näin loistavan jouhevasti ohjattua sarjaa. Chihayafuru tekee karutasta, varmaan periaatteessa tylsimmästä runomuistipelihässäkästä ikinä, jännää ja itkettävää ja koskettavaa ja ihanan kamalaa. Puristan aina sohvan käsinojaa tai nenäliinaa turhan lujaa töllätessäni tiistaisin uusinta jaksoa läppäriltä. Matsit ovat jänniä ja henkilöistä oikeasti välittää. Ihana Taichi on lempihahmoni suunnilleen IKINÄ MISSÄÄN nykyään ja sydän syrjällään jännitän pojan puolesta tavalla, jota en hyödynnä edes oikean maailman ihmisiin…

Chihayafuru perustuu mangaan, joka on törkeän suosittu joseimangaksi. Se on myynyt yhteensä yli 14 miljoonaa kappaletta. Animeversion myyntiluvut eivät taas ole olleet juuri mistään kotoisin. 25-jaksoinen anime pääsee hädin tuskin tähän mennessä tulleen mangan puoliväliin, joten on ilmiselvää, että anime tulee loppumaan kesken. Suosittelen Chihayafurua poikkeuksellisesti siitä huolimatta, että sen loppu lässähtää varmuudella – sarja vain on NIIN hyvä. Onneksi voi jatkaa mangan parissa. Olen koukuttunut Chihayafuruun niin pahasti, että yritän parhaani mukaan lukea mangaa japaniksi: skanlaatiot eivät ole päässeet edes siihen asti, missä anime menee ja virallista englanninkielistä julkaisua on näköjään turha odottaa.

Manga on hyvä sekin, mutta siitä puuttuu osa sitä jännitystä ja voimaa, mikä animessa on liikkeen ja musiikin sekä ohjausratkaisujen kautta. Anime seuraa mangaa lähes orjallisesti eikä juuri tuo mukaan mitään omaa, mutta se parantaa lähdeteosta pikkuisen sieltä ja täältä. Lopputulos on paras tyttöjen sarja vuosiin, tai jos eräitä ikuisia negiksiä on uskominen, ”sarja vanhemmille naisille”. En kyllä 25-vuotiaana pidä itseäni vielä vanhana millään mittarilla!

En muuten yleensä pidä animemusiikeistä, jotka pyörivät vain yhden musiikillisen teeman (tai sävelkulun) ympärillä. Chihayafuru saa tämänkin jotenkin toimimaan, vaikka se ti-di-ti-di-dii on ostin biiseissä noin kolmessa neljästä. Loistavaa kamaa ja vielä loistavampaa tenttiinlukumusiikkia. Chihayafuru on niitä ääreispositiivisia sarjoja, jotka saavat katsonjansakin haluamaan yrittämään vähän paremmin ja kovemmin ja vielä enemmän. <3

Ystävyys on taikaa

Kaikki, joille ponijutut aiheuttavat allergiaa: sulkekaa tabi nyt ja lakatkaa lukemasta. Tiedän, miten ärsyttävää ponifanien riehuminen uudesta ponisarjasta on – jos My Little Pony ilmiönä ei kiinnosta, fanien jankkaaminen on usein uskomattoman jääräpäistä ja rasittavaa. ”MUTKUN SE ON TOSI HYVÄ SUN ON PAKKO KATSOA JA RAINBOW DASH ON PARAS”

Koska en halua olla pelle, jotka tuomitsee sarjoja katsomatta, otin urakakseni katsoa edes jonkin verran My Little Pony: Friendship is Magicia ihan noin niin kuin yleissivistyksen vuoksi. Ja joo, onhan se hyvin animoitu ja nätti. Kirkasvärinen ulkoasu on hauska ja tyttömäinen olematta kuitenkaan tuskaisen ylisöpö, ja ponien kasvonilmeet ovat loistavia. Tämän uuden inkarnaation ponit eivät kyllä näytä pätkääkään oikeilta hevosilta, ne ovat jonkinlaisia fantasiaöllejä, joissa on hiukan ponia, hiukan ankkaa ja hiukan animea. Toisaalta ne 80-luvun ponit näyttivät enemmän muumeilta kuin hevoseläimiltä, että kenties tämä on joku MLP-perinne.

Kauniiden taustojen ja hassujen ilmeiden lisäksi sarjassa on hieno käsikirjoitus. Termeihin on panostettu, ja hevosmaiseksi muunnetut sanonnat ja sanat ovat hassuja ja tosi söpöjä. Onneksi ”everypony” ei käänny kunnolla suomeksi, sillä muuten olisin takuulla joutunut kuuntelemaan miespuolisten ponifanien ”kaikkiponi”-tasoista lässytystä bileissä :D Termien lisäksi myös koko muu dialogi on täynnä sanaleikkejä ja kohtia, joissa pitkä liuta sanoja alkaa aina samalla alkukirjaimella (allitteraatio on tälle se fiini sivistyssana). Ponien puhe on valtavan hauskan kuuloista varsinkin, koska monesti ponit ovat varsinaisia moottoriturpia ja sanaleikkejä sekä onelinereita tippuu nopeammin kuin minä pystyn englannin kuullun ymmärtämiselläni pysymään perässä.

Pitäisin My Little Pony: Friendship is Magicista enemmän, jos se olisi juonivetoinen sarja. Emoyhtiö Hasbro ei kuitenkaan tätä halunnut, vaan sarjan jaksot piti pystyä katsomaan myös ei-järjestyksessä. Onneksi joka kaudella on ainakin yksi eeppinen maailmanpelustustarina, jossa ponit taistelevat ystävyyden voimalla ilkeitä pahiksia vastaan. Taikatyttöfanina minulle nuo jaksot ovat itsestäänselvästi koko sarjan parasta antia.

Muulloin sarja on jonkinlaista slice of lifea ja moehuttua. Kuusi poniystävystä tekee jotain tyhmää, ja sitä sitten selvitellään. Lopussa kiistat sovitaan ja saadaan joku ystävyysaiheinen opetus. Jaksojen aiheet vaihtelevat perinteisistä tyttösarjojen tavarasta (siskosten väliset riidat) epätyypillisiin (Twilight Sparkle ja tämän supermaaninen suhtautuminen koulutehtäviin ja deadlinejen unohtamiseen). Nämä jaksot ovat tasoa ”ihan söpö” – ne eivät räjäytä maailmaa ja ole parasta animaatiota sitten Neon Genesis Evangelionin, mutta laadukkaita, täynnä hauskoja ilmeitä ja sanaleikkejä ne kyllä ovat.

Hyvä hahmokaarti on se syy, miksi ihmiset pitävät sarjasta niin paljon. Lasten ja varsinkin tyttöjen sarjalle epätyypillisesti kaikki ovat enemmän kuin yhden luonteenpiirteen karikatyyrejä. Erityismaininta menee faktalle, että päähenkilö Twilight Sparkle on puhdasverinen nörtti ja hikky, jonka elämään mahtuvat lähinnä kirjat ja opiskelu. Tällainen hahmo on yleensä tytöille suunnatuissa sarjoissa sivuhahmo, jos sellaista edes on. Eihän tyttöjä kiinnosta opiskelu tai mikään sellainen daa, parempi laittaa sarja täyteen tyhjäpäisiä meikeistä ja pojista innostuvia pimatsuja.

Hasbron toivomuksesta MLP:FiMissä on se pakollinen tyttömäinen tyttö, joka tykkää vaatteista. Rarity ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää trendien perässä juoksija, vaan päin vastoin pikkutarkka ja äärimmäisen vakavasti vaatteet ottava muotisuunnittelija, joka ompelee luomuksensa itse. Rarity on armoton draamakuningatar ja pilkunviilaaja, mutta myös aidosti antelias, mukava ja haluaa ystävilleen vain kaikkea parasta. Koska rättien ompelu on omaakin sydäntä lähellä ja olen joskus taipuvainen DRAAMAAMISEEN allcapsilla, Rarity on ehdottomasti oma lempiponini <3

Toinen lempparini on Applejack, joka on ponilauman normaalein jäsen. Omenafarmia pitävä Applejack on vähän maalaisjuntti ja liian itsepäinen, mutta tosi mukava, luotettava, kovasti töitä tekevä ja rehellinen. Muut ponit ovat ujo ja eläimistä tykkäävä Fluttershy, roisi ja poikamainen Rainbow Dash sekä kikattava ja pöhkö Pinkie Pie.

Ponit ovat hahmoina monipuolisempia kuin monessa lähiaikoina Japaninmaalta tulleessa moe-slice of life-söpöt tytöt tekee söpöjä -sarjassa, mikä selittää sen suosiota myös miesten keskuudessa. Sarja on muutenkin hyvin animemainen ponien valtavia lautassilmiä myöten. Tämän ponisarja-inkarnaation luoja Lauren Faust tunnetaan myös Powerpuff Girls -sarjasta, joka sekin oli hyvin animevaikutteinen.

Harmi, että sarja on niin episodimainen ja selkeästi ihmissuhdekomedia. Tahtoisin vielä joskus nähdä länsimaisen tyttöjen sarjan, jossa on eeppistä maailmanpelastamista, seikkailuja, vieraita maita, avaruusaluksia ja taikavoimia. Sellaisia leikkejä minä leikin, kun olin 4-12, en mitään karkkisöpöä ihmissuhdejuttua – olkoonkin, että ponisarjan hahmot on erittäin hyvin käsikirjoitettu, paremmin kuin monessa aikuisten sitcomissa.

Tällaisenaankin MLP:FiM on laadukas ja perinteitä rikkova tyttöjen piirretty, josta voivat nauttia myös sen kohderyhmää vanhemmat. Se olisi vain voinut olla vieläkin parempi, loistava ja eeppinen. On sääli, ettei Hasbrolla yms riittäneet pallit todella uraauurtavaan ja hienoon sarjaan.

VMP

Noni, jos nyt käyttäydyttäisiin ihmisiksi täällä blogissa ja yritettäisiin vaikka … postata! Animelehden riveihin siirtymisellä oli vähän ikävä vaikutus blogin päivitystahtiin yhdistettynä faktaan, että jouduin kahden viikon sisään muuttamaan kahdesti. Nyt pyyhkii ihan hyvin, mangat on kaivettu muuttolaatikoista ja cosplayasut tungettu säilöön häkkivarastoon. Joten jos vaikka kirjottaisi asiaa. Tämä on tosin vähän tällainen sillisalaattipostaus ennen VAKAVAA ANIMEANALYYSIÄ, jota sitäkin on tulossa.

Joka kausi katsomme Kuutin kanssa vähintään yhtä animesarjaa yhdessä. Se on kivaa parisuhdetekemistä ja toisaalta lähes ainoa tapa saada Kuuti ylipäänsä katsomaan animea, herra on vähän laiska ryhtymään vaikeisiin asioihin, kuten avaamaan Media Playeria. Tällä hetkellä katsomme yhdessä Mawaru Penguindrumia ja Guilty Crownia.

Pingviinirumpu on itseoikeutetusti lähiaikojen animetapaus kaikille old- ja deepfageille. Pidän sarjasta objektiivisesti, mutta en subjektiivisesti. Ikuharalla on jännä tapa luoda hahmoja, jotka eivät ole minulle tarpeeksi sympaattisia tai samastuttavia. Ehkä siinä on se, että kaikki Ikuharan luomat ihmiset ovat hurjan neuroottisia ja lähtökohtaisesti ihan sekaisin. Minä en kärsi mielenterveysongelmista enkä ole koskaan kärsinyt, joten en oikein osaa ajatella Ikuharan luomia hahmoja monitahoisina ihmisinä, joihin voisi törmätä kadulla. Ne ovat vain jotain sekaisin olevia animetyyppejä, joilla ei ole vertailupintaa todellisuuteen.

Onneksi sarjassa on ne pingviinit. Jos muuten jakso alkaa olla liian synkeä ja omituinen, voi aina nauraa pingviinien touhulle taustalla. Lisäksi animaatio nyt vain on puhdasta kultaa. Taustat, hahmosuunnittelu, liike, trippailusekvenssit, kaikki on ihanaa silmäkarkkia. Ja Sanetoshi on aika kuumis. En tiennytkään ennen tätä sarjaa, että minulla on juttu pinkkitukkaisiin bisheihin. Sanetoshi näyttää vähän miespuoliselta Nevirililtä Simounista, mikä ei ole ollenkaan paha asia.

Sarja on vielä kesken, mutta sen loputtua lupaan jonkun eeppisen loppukirjoituksen aiheesta. Tällä hetkellä veikkaan, että Momoka liittyy kaikkeen jotenkin superoleellisesti ja lopussa palajstuu, ettei Momoka ole niin täydellinen pyhimys, kuin tällä hetkellä vaikuttaa!

Guilty Crown vaikutti etukäteen ihan parhaalta laadulta ja hahmosuunnittelu oli niin tyylikästä, että cosplaysuunnitelmat olivat jo puoliksi menossa, hyvä kun en juossut ostamaan kankaita jaksoja näkemättä. Onneksi en mennyt. Moni kakku päältä kaunis, tämä sarja on vain ihan.uskomatonta.tuubaa.

Ulkoasullisesti kunnossa on kyllä kaikki. Guilty Crown näyttää ja kuulostaa äärettömän hyvältä. Production I.G on saanut massia käsittämättömät määrät jostakin, ja se näkyy törkeän hienoina taustoina ja toimintakohtauksina. Guilty Crownista yritetään tehdä hittiä, uutta Code Geassia tai mitä ikinä. Mutta…

En ole ikinä nähnyt niin naurettavan kliseistä sarjaa kuin tämä on. Sarjassa ei ole yhtäkään omaa fiksua ideaa tai mielenkiintoisia hahmoja. Shu on munaton päähenkilö, vielä vammaisempi kuin Shinji eikä edes kiinnostava. Inori on Rei-klooni ja Gai on joku bishigendo, joka puhuu vähän enemmän. Ayase on pakollinen tsundere, johon on vielä ympätty jotain pyörätuolimoea kylkeen, jotta varmasti nörttipojat tykkäisi.

Minulla on vaikeuksia ymmärtää Guilty Crownia. En ymmärrä, miksi minun pitäisi välittää Hautaustoimiston touhuista. En ymmärrä, miksi se uusimman jakson satelliitti oli niin paha asia. En ymmärrä, miksi Shu hengaa Hautaustoimiston jengin messissä edelleen, vaikka Inori + muut suoraan sanoivat, että gtfo me vaan käytetään sua. Itsehän olisin siinä tilanteessa räjäyttänyt koko mestan ilmaan ja lähtenyt nauraen kävelemään, kiittämättömät kakkiaiset saa kakkakohtalon ja Inori arvonsa mukaan kaikki naiset huoria uliuliuli.

Vähän vakavammin, sarja tuntuu 14-vuotiaan käsikirjoittamalta, vähän kuin animemaailman Eragon. Se yrittää olla vakava ja joku uuden sukupolven Ghost in the Shell, mutta sarja on liian derp ollakseen oikeasti diippi. Siinä on älyttömiä poseja, gary stu -tason supervoimia, lisää hölmöä posettamista ja paljon juttuja, joiden ainoa tarkoitus on olla tai vähintään näyttää siistiltä. Rule of Cool on kiva juttu ja toimii sarjoissa, jotka on rakennettu sen ympärille – Gurren Lagann tai Sengoku Basara noin esimerkiksi. Guilty Crown kuitenkin haluaisi olla ensin vakavasti otettava ja sitten myös tosi siisti ja hienon näköinen, mutta ei nää jutut toimi niin! Vakavaa scifidraamaa ja TOSI BAD ASS pyssyjen kanssa posettamista (kiitos Inori ja kutosjakso) ei vain saa samaan pakettiin.

Lisäksi Guilty Crown ei osaa ikuisuusmantraa SHOW DON’T TELL. Inori on joku popstara? Okei. Miksi emme koskaan näe mimmiä keikoilla tai jakamassa nimmareita? Ja jos Inori on joku Gösta Sundqvist in Japan, niin vähintään sen pitäisi käydä äänittämässä uusia biisejä jossain. Hohhoi.

Oikeastaan en jaksa rähjätä enempää, kun joku sanoo asiat minua paremmin. Lukekaa mieluummin NamaHekaa.

« Vanhemmat artikkelit

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑