Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Yaoi (Page 2 of 2)

Järjestäjä!! Mitä scouter sanoo conin kävijämäärästä??

21:04 <+Lmmz> totesimme sitten Finnconin purkukokouksessa, että Järjestäjien Virallinen Arvio conin yksittäisistä kävijöistä viikonlopun aikana on YLI 9000!


Kuten itse kukin varmasti tietää, Tampereella oli viime viikonloppuna (26. – 27.7. 2008) Animecon/Finncon ja niin Bubu kuin Kuutikin oli paikalla. Saavuimme paikalle joskus kymmenen maissa ja ylläripylläri – porukkaa oli Tampere-talolla jo siinä vaiheessa aika käsittämätön määrä. Vaikka kyllähän tuon toisaalta Animeconista arvasi. Onneksi harrastajakunta on vielä niin nuorta, että autopaikka löytyi helposti.

Kokonaisuudessaan Animecon oli paras tähänastisista animeconeista – Tampere-talo oli tällaiselle tapahtumalle oikein sopiva ja loistokas, ja ilmeisesti ainakin lähes kaikki halukkaat pääsivät katsomaan cosplay-kisaa (tai siis kisoja). Itse jättäydyin niistä pois ihan vapaaehtoisesti; jotenkin ne ovat minulle menettäneet merkityksensä, vaikka käyn kyllä ne vilkaisemassa jos tilaisuus eteen tulee eikä niihin tarvitse jonottaa. Sorsapuisto oli myös toimiva ”ratkaisu”; onneksi tänäkin vuonna oli hyvä sää, koska sade olisi aiheuttanut katastrofin. Noh, onneksi Animeconia siunaa aina hyvä sää (paitsi viime vuonna Jyväskylässä). Cosplayta oli paljon ja tasokin tuntui olevan ihan jees – tarkemmin en oikeastaan katsellut, paitsi minimekko-akatsukeja ja FF XII:n Franeja, koska pupunkorvat on aina jees. Ja Fran jo sinällään. Aniki- / AnimeUnioni-kehityskeskustelumiitti oli ainakin omasta mielestäni varsin antoisa ja kehittävä, ja antoi ainakin kuvan, että kehitystä voisi jopa tapahtuakin, ihan aikuisten oikeesti. Conissa oli muitakin antoisia ohjelmanumeroja, kuten Tampere vs. Turku -ottelu ja Janne Kempin sotatekniikkaluento (vaikka en ymmärräkään, miten se liittyi Animeconiin tai Finnconiin (johon se toki kyllä enemmän liittyi, ja jonka ohjelmaksi se oli merkittykin)) – epäselväksi jäi vain, olisiko luennosta saanut kertausharjoitusvuorokausia. Kemppikin paljastui reservin vänrikiksi ja mm. Mangotarhan Sandi osti Turun Animeseuran haalarimerkin, joten positiivisia asioita riitti!

TASin haalarimerkissä on kaunista symboliikkaa. 3 e/kpl, seele ÄT lists PISTE utu PISTE fi palvelee. Postikulut sen verran kuin posti veloittaa, määrästä riippuen.

Ja sitten se negatiivinen palaute. Tästä ovat muutkin itkeneet, niin itken minäkin – myyntipöytien asettelu. Ihmismassat eivät virranneet, ja tulos oli epäonninen KEKEKEKEKE ZERG RUSH ^___^ (Zerg rushiinhan kuuluu olennaisesti liike; oikeaoppisen zerg rushin saanee aikaan esim. huutamalla ”YAOITA TALON TOISESSA PÄÄSSÄ” kun järjestysmiehet ovat muualla).Tästä lähtien myyntikojuja vain toiselle puolelle käytävää tai tilojen suunnittelu niin, että ihmismassat kykenevät liikkumaan ikäänkuin ympyrässä – nythän käytävä päätyi arkkitehtuuris-sosiaaliseen umpikujaan, josta ihmiset lähtivät kulkemaan kauppakujaa takaisin (parempi tapa oli kiertää portaista, mutta tämä jäi useilta huomaamatta). Animeconin ongelmana oli taas animeaiheisen ohjelman vähyys, varsinaista anime-/manga-aiheista ohjelmaa taisi olla kokonaista 8 kappaletta koko conin aikana (Poikien sarjat; anime paraparassa, parapara animessa; manga-kääntäjäpaneeli; yaoi-paneeli; tyttöjen sarjat; kovat koiraat; Ysiviisfemma: Let’s Bible! ja vielä Tatsunoko – erään studion anatomia). Ja ei, cosplay-, AMV- ja muut kisat eivät ole anime-/manga-aiheisia; tarkoitan nyt siis sellaista ohjelmaa, jossa puhutaan siitä, millaista mangaa ja animea on, miten niitä tehdään ja mitä taiteellisia arvoja niillä on. Imageboard-paneeli taas oli niin hirveätä sontaa, että siihen en tahdo koskea pitkällä tikullakaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voisi mainita yaoin vastaisen rintaman selvän nousun. Ainakin osa ihmisistä on peräsuoltaan myöten täynnä homoutta; tästä kertovat useammat viestit niin Anikissa kuin myös paikan päällä nähdyt ”Perustin ”Uskalla sanoa ei yaoille!”-yhteisön”-kyltit. Ehkä tämän maan fanikanta joskus kasvaa ihq-yaoi-ihq-vaiheesta yli! Toisaalta, Animeconissa tuli nähtyä myös tällaista:

Voi jeesus.

Happyhappyy, romansu romansu

Katsottujen ja luettujen teosten pinooni on kertynyt viime aikoina isohko määrä pesunkestävää shoujoa. Tilanne on hassu sikäli, että useimmiten pinooni kertyy seineniä ja shoujoa suunnilleen fifty-fifty, nyt seinen loistaa poissaolollaan. Kenties olen jossain varsin tyttömäisessä vaiheessa… mutta pitemmittä pölinöittä niihin ensimulkaisuihin.

Cherry Juice, luettu osa 1 (suom.)

Ensimmäisen osan juoni ei herttänyt erityisiä tunteita mihinkään suuntaan. Kuvio, jossa tyttö ja poika ovat sisarpuolet ja ihastuvat toisiinsa, on tuttu jo aikojen takaa – ensimmäinen tätä kuviota hyödyntänyt shoujo on muistaakseni Marmalade Boy. Luin kuitenkin tätä ihan mieluusti ja jos ei nyt mistään tajunnanräjäyttävästä tapauksesta olekaan kysymys, on pokkari kuitenkin hintansa väärti. Mangaka Haruka Fukushima piirtää nätisti, tosin ehkä hieman geneerisesti. Tyyli muistuttaa etäisesti Arina Tanemuran tyyliä, mutta on paljon helppolukuisempi ja tapahtumista pysyy paremmin kärryillä.

Manga ansaitsee erityispisteet fanservicen loistavasta käytöstä. Ensinnäkin tässä on miespuolisia lukijoita houkuttelemaan tissejä, tissejä ja vähän lisää tissejä. Nännejä ei tosin ole piirretty, mutta tissit kuin tissit. Naispuolisia kosiskellaan peittelemättömällä yaoifanipalvelulla: OMG TÄSSÄ MANGASSA ON POIKAPUSUJA PAKKO OLLA HYVÄ

..krhm joo.

Sugar Sugar Rune, luettu osa 1 (suom.)

Tätä olen odottanut kuin kuuta nousevaa siitä alkaen, kun suomikäännösuutinen julkistettiin. Right turn only!! on harvoin väärässä ja Sugar Sugar Runea on kehuttu siinä maasta taivaisiin – taikatyttöily on lempigenreni ja mangaka on vielä kehuttu Moyoco Anno! Odotukset olivat siis melko suuret. Ensimmäinen pokkari on lähinnä asetelman esittelyä, tulevien tapahtumien petaamista eikä mitään todella mielenkiintoista vielä tapahdu, mutta ainekset ovat kasassa vaikka mihin. Päähenkilö Chocola on hauska tapaus, pidän aina suorapuheisista hahmoista, koska sellainen olen itsekin. Odotan innolla, miten Chocolan ja Vanillan ystävyydelle käy, ja josko kilttikiltin Vanillankin komerosta löytyisi joku luuranko…

Sugar Sugar Runen taide on metkaa ja sopii noitateemaan erittäin hyvin, mutta sivut on aivan täyteen ahdettu puhekuplia ja tapahtumia. Pidän enemmän sellaisesta shoujosta, joka on ilmavaa, sivulla on ehkä muutama puhekupla, sivut on reunustettu kukin ja paneelijako on lähes olematon. Sugar Sugar Rune tuntuu vähän tunkkaiselta verrattuna siihen. Tapahtumista pysyy kuitenkin yllättävän hyvin kärryillä, vaikka joka paikka onkin täynnä tekstiä ja piperrystä.

Itazura na Kiss, katsottu jaksot 1-5


Tästä 90-luvun shoujomangasta on useampikin draama-adaptaatio, mutta animeversio saatiin jostain syystä vasta nyt. Aloitin sarjan katsomisen tietämätä siitä oikeastaan mitään, ja yllätyin, kun minua vastaan läjähti taidokasta tarinankerrontaa ja peruskaavan vanhan koulukunnan sohjojuoni. Sarjan idea on vanhanaikainen, viileä fiksu poika ei halua tunteakaan söpöä, koulussa huonoa tyttöä – kunnes nämä pakotetaan asumaan saman katon alle. Homma toimii, koska tarina etenee niin sujuvasti, hauskojen kohtien kohdalla varsinkin kaikki pelittää erinomaisesti: jotenkin ajoitus on vain kohdallaan ja lepsut, ehkä nykyajan animeyleisölle liian hömelöt vitsit saivat minutkin nauramaan. Itazura na Kissille pitää nostaa hattua, sillä shoujokouluromanssikomedia ei kuulu lempigenreihini, enkä jaksanut esimerkiksi Ourania ollenkaan. Toisaalta tulevissa jaksoissa ympäristö tulee muuttumaan; ehtihän päähenkilöpari mangassa lopulta naimisiin ja oikeisiin töihin.

Olen vanhan shoujon ystävä ja pidän 70- ja 80-lukujen shoujomangasta; 90-luku tuo mieleeni animeharrastuksen alkuajat ja silloin lukemani shoujot Marmalade Boysta Kodochan kautta Marsiin. Itazura na Kiss vei minut suoraan niihin päiviin, piirrostyyliään myöten. Monet ovat jo ehtineet haukkua sarjan piirrostyyliä rumaksi, mutta minä en mitään rumuutta ysäririllieni läpi pysty näkemään. Mielipidekysymyksistä ei voi kiistellä! Sarjan animaatio tosin kaipaisi välillä hieman lisää jenejä budjettiin, joskus sitä varsinaista liikettä tuntuu olevan harmistuttavan vähän.

Kaksi viimeisintä jaksoa sarjan asetelma on pysynyt lähes samana eikä juonenkehitystä ole liiemmilti tapahtunut, mutta pikkulinnut kertoivat, että päähenkilöiden ehtiessä yliopistoon asiat rullaavat taas. Sitä odotellessa! Sarjan loppuratkaisu tulee myös olemaan keskustelun kohteena jo siksi, että Itazura na Kissin mangaka kuoli ennen kuin manga sai päätepisteensä.

Avaruusoopperaa, sohjoa ja suuria tunteita

Vuoden 2007 paras uusi anime oli minulle ilman mitään epäselvyyttä kuuluisan shoujomangakan ja ”yaoin keksijän” Keiko Takemiyan 70-luvun mangaan perustuva 24-osainen Toward the Terra. Olen tietoisesti vältellyt tämän – ja monen muunkin lempparini – arvostelemista, koska se on vaikeaa. Yritän parhaani!

Toward the Terra on futuristinen scifisarja. Tulevaisuudessa ihmiskunta on tuhonnut Maa-planeetan kuluttamalla luonnonvarat loppuun. Asiantolan korjaamiseksi perustetaan totalitaarinen yhteiskuntajärjestelmä. Kaikki on säädeltyä koeputkissa rajoitetusti tehdyistä lapsista alkaen ja ihmiskunnan puolesta päättävät tietokoneet. Avaruuden muille planeetoille muuttaneelle ihmiskunnalle syötetään jatkuvaa propagandaa paremmasta tulevaisuudesta ja unelmien Maasta, joka voidaan joskus palauttaa entiseen loistoonsa seuraamalla tiukkaa järjestelmää.

Tässä todellisuudessa elää sarjan päähenkilö, 14-vuotias Jomy, jonka aikuisuuskoe – tietokoneiden suorittama mielen analyysi ja aivopesu – ei menekään toivotulla tavalla. Kaikessa hiljaisuudessa järjestelmästä poistetaan aikuisuuskokeessa armotta kaikki ne, jotka eivät siihen sovi, muun muassa telepaattisia kykyjä omistavat henkilöt. Jomyn maailma kääntyy ympäri, kun hän saa aikuisuuskokeessa kuulla olevansa yksi näistä telepaatikoista, itseltään Mu-rodun (uusien telepaattisten ihmisten) johtajalta Soldier Bluelta. Kaiken lisäksi tämä sinihiuksinen heppu on sitä mieltä, että Jomysta tulee hänen jälkeensä maanpaossa elävien Mu-ihmisten johtaja. Jomy tekisi mieluiten lähes mitä tahansa muuta, mutta takaisin ei ole paluuta: tietokoneet ovat antaneet yksiselitteisen käskyn tappaa kaikki Mut. Mut taas haluaisivat vain elää rauhassa ja palata unelmien Maa-planeetalle.

Juoniseloste ei kuulosta mitenkään järin erityiseltä. Kuinka monessa shounenissa tätä ennen on ollut vastahakoisia päähenkilöitä, jotka saavat eräänä päivänä kuulla olevansa tarkoitettuja Suureen Tehtävään? ”Pahat-tietokoneet-hallitsevat-maailmaa” sekin on sellainen scifin tropee, että huh huh. On pakko myöntää, että ensimmäiset viisi jaksoa ovat huonoja. Jomy on ärsyttävä penska, joka ei tee muuta kuin valittaa ja melskaa, eikä juonikaan etene. Kunhan Jomyn kasvukivuista päästään eroon ja esitellään tavallisten ihmisten puolen päähenkilö, Keith, juttu pääsee vihdoin vauhtiin, eikä pysähdy ennen jaksoa 24. Ensimmäiset jaksot ovat hidastempoisia verrattuna siihen tapahtumien ja yllätysten ilotulitukseen, joka alkaa vyöryä katsojan niskaan hieman ennen sarjan puoliväliä.

Terran suurin saavutus ja voima onkin sen tavassa kuljettaa juonta. Terran käsikirjoitus ja ohjaus on hieno. Monessa muussa animessa on taistelu- ja puhumisjaksot erikseen, Terrassa ei. Juoni liikkuu varsinkin loppupuoliskolla koko ajan eteenpäin taidokkaasti kerrottuna. Tämä on todellakin eeppistä avaruusoopperaa: sarja kattaa noin kolmenkymmenen vuoden ajanjakson, ja ns. timeskippeja on useita. Kolmenkymmenen vuoden aikana ärsyttävästä melskaajastakin voi kehkeytyä vastuuntuntoinen johtaja ja toisaalta velvollisuutensa tekevästä hyvästä oppilaasta jotain vinksahtanutta ja kovaksikeitettyä. Hahmot syntyvät, kasvavat aikuisiksi ja kuolevat. Viimeistä ei ole tekijäkaarti pelännyt: porukkaa lakoaa ympäriltä siihen malliin, että nessupaketti katsomista varten ei ole huono ajatus. Lähes kaikki hahmot saavat osakseen aimo paukun hahmonkehitystä, huomiota ja lopulta sen eeppisen kuolinkohtauksen.

Ensimmäisten jaksojen aikana Toward the Terra saattaa vaatia katsojaltaan totuttelua muuhunkin kuin siihen ensimmäiseen tylsään juonikaareen. Sarja on piirretty tarkoituksellisen retrosti, ja esimerkiksi Kyoto Animationin tyyliin tottuneilla saattaa olla vaikeuksia 70-luvun shoujosta inspiraationsa hakevan tyylin kanssa. Niin vaatteet kuin ihmisten kasvot ovat tarkoituksellisen retrohömppää ajalta, jolloin scifissä kaikki pukeutuivat ihonmyötäisiin haalareihin. Animaatio on kuitenkin tasaista ja kautta linjan sulavaa: notkahduksia laadussa ei ole, ja ne telepaattiset voimat on kuvattu sopivan näyttävästi silloin, kun tulee tarve niiden käyttöön. Takanashi Yasuharun soundtrack on hyvä, sarjan tunnelmaan sopivat kuin nokka päähän aavemaiset kuorolaulut, jotka kaikuvat avaruuden tyhjyydessä.

Keiko Takemiya on erityisesti kuuluisa mangastaan Kaze to Ki no Uta, ensimmäisestä poikarakkaussarjasta koskaan, ja niin ollen tämäkin sarja vilisee kaunispoikia, joiden seksuaalisesta suuntautumisesta ei voi olla ihan varma. Itse asiassa animen tekijät ovat jopa ujuttaneet mukaan useammankin Kaze to Ki no Utan (homppeli)hahmon cameorooleihin, ilmeisesti kunnianosoituksena Takemiyalle ja pienenä vitsinä faneille. Fanipalvelua yaoi-fanitytöille ei voi olla huomioimatta: pitkiä katseita, oudon läheisiä ystävyyssuhteita, sitä riittää. Se ei kuitenkaan ole syy jättää sarjaa katsomatta; minä yleisesti ottaen vihaan kaikkia poikarakkausjuttuja, mutta Terrassa on niin paljon muutakin. Oikeammin sarjan hahmoilla on kädet täynnä työtä ihmisten ja Mu-ihmisten välillä riehuvassa konfliktissa niin, ettei romantiikalle jää tilaa. Toward the Terra on melkoisen vakava anime, vitsejä ja romansseja on vähän, ja ne vähätkin yleensä päättyvät traagisesti.

Sarjaksi, jossa puolella hahmoista on jonkinsortin supervoimiksi laskettavia kykyjä, Toward the Terra on yllättävän vähäeleinen. Taistelukohtauksissa ei ole koskaan kyse hienoimman tempun näyttämisestä, vaan hahmojen motiiveista, suuremmista tavoitteista ja tulevaisuudesta. Tuloksena sekä taistelut että hiljaisemmat hetket ovat yhtä lailla tunteella ladattuja, eikä kukaan paisko energiapalloja siksi, että se näyttää hienolta telkkarissa. Taisteluja kuitenkin riittää lähes joka jaksoon ja sinisenä hohtavat psyykkiset aurat käyvät tutuksi, niiden näyttäminen ei vain ole sarjan idea – vaikka yleisö saakin nauttia ihan näyttävistä kohtauksista, mättöanime tämä ei ole.

Lopulta Toward the Terra on sarja, jolla on asiaa. Ihmiskunnan ja Mu-ihmisten välinen vastakkainasettelu herättää kysymyksiä. Molemmilla puolilla on omat, täysin ymmärrettävät intressit, eikä kumpikaan ole ”hyvä”: sodassa pitää tehdä sellaisiakin asioita, joista ei ole ylpeä, kummallakin puolella. Mu-ihmisillä on usein vajavaisuuksia ja he ovat herkkiä ja helposti loukkaantuvia, ilmeisesti sivutuotteena siitä, että kuulee ympärillä olevien ajatukset. Tavalliset ihmiset taas ovat vahvoja, terveitä ja varmoja päätöksissään ja teoissaan. Mielenkiintoisesti Mut, joista vahvimmilla on kyky räjäyttää vaikka kokonainen planeetta ajatuksen voimalla, eivät sitä koskaan tee: he ovat liian kilttejä. Toisaalta ihmiskunta metsästää Mu-kansaa juuri siksi, että heillä olisi halutessaan mahdollisuus tuhota muu ihmiskunta vain toivomalla sitä. Sekä Jomy, joka pyrkii pasifistina käyttämään melko vaikuttavia psyykkisiä voimiaan vain muiden kaltaisensa suojelemiseen, ja Keith, joka pelkää ihmisten ahneutta ja uskoo tietokoneiden käskyjen absoluuttisen tottelemisen suojelevan ihmisiä uudelta tuholta, kuvittelevat olevansa oikeassa. Mutta onko kumpikaan?

Toward the Terran lumo on monimutkaisissa, alati kasvavissa ja muuttuvissa hahmoissa ja eteenpäin sulavasti soljuvassa juonessa. Sarjalla on kyky herättää katsojassa valtava määrä erilaisia tunteita surusta raivoon, ihastuksesta ärsytykseen. Suosittelen Toward the Terraa kaikille, jotka ovat kyllästyneet fillereihin, aina samanlaisina toistuviin juonikuvioihin, muuttumattomiin hahmoihin ja kliseisiin. Ja varatkaa se nenäliinapaketti: loppupäässä minä itkin lähes joka jaksossa, ja nyt on sentään kyse tyypistä, jota perinteinen kyynelfestari Tulikärpästen hauta ei onnistunut liikuttamaan.

Kun miehet nussii niin siinä ei naisia tarvita.

Nyt puhutaankin siitä tosi kuumasta jutusta. Siitä kaikista miehekkäimmästä. Eli homoudesta. Tai siis, ei nyt homoudesta puhuta vaan yaoista ja shounen-aista, näistä Suomen suosituimmista (tutkimus toteutettu Harrison – Stetson -menetelmällä) manga- ja animegenreistä. Ne ovat jopa niin pop, että jotkut ihmiset yrittävät jotenkin kiristää Traconin järjestäjiä selittämällä, että hehän eivät coniin tule, jos siellä ei ole shounen-ai-paneelia. Yaoita ja shounen-aita myös jatkuvasti toivotaan suomalaisilta julkaisijoilta.

Naisten alusvaatemainontaaNykykulttuurissa, jossa tytöille luodaan valtavia ulkonäköpaineita esimerkiksi alusvaatemainonnalla ja lasikattoilmiöllä, puhumattakaan siitä, että naisen euro on 80 senttiä ja teinipojat katsovat lesbopornoa, on vain hyvä juttu, että tytöt ottavat takaisin katsomalla yaoita ja shounen-aita. Siinäpä onkin pojille ihmettelemistä kun tytöt käskevät poikien pussata toisiaan – saavatpahan maistaa omaa lääkettään (tytöthän joutuvat tuollaista kuulemaan lähes joka päivä!) mokomat siat! Tämän lisäksi pojatkin saavat tuntea, millaista on olla ulkonäköpaineiden kohteena – teinipojathan ovat jo kauan olleet eksyksissä sen suhteen, minkälaisilta naisten ja tyttöjen pitäisi näyttää, kun mallit on otettu pornoleffojen silikonilla ja botoxilla kyllästetyistä seksiobjekteista, jotka osaavat näytellä ainoastaan orgasmin, eivätkä sitäkään kunnolla.

Kyllä se on hyvä että on yaoita, sillä vihdoin saadaan Suomeenkin tasa-arvoa sukupuolten ja eri tavalla seksuaalisesti suuntautuneiden välille!

Yleensä yaoin ja shounen-ain kimppuun käydään sillä perusteella, että ne bishounen-miehet eivät ole miestä nähneetkään. Tsubasaa kuitenkin lainatakseni, fantasia on fantasiaa. Ei kai kukaan oleta animen olevan mikään todellisuussimulaattori (mistä ei voida johtaa, että kukaan homoseksuaali ei voisi näyttää bishounenilta). Fantasiaahan porno yleensäkin on. Vaikka oli meilläkin pari kuumaa naisopettajaa, jälki-istuntoa ei silti koskaan tullut. Tai ainakaan sellaista jälki-istuntoa mitä pornoleffoissa. Mutta eipä nyt puhuta siitä, vaan puhutaan siitä tasa-arvosta. Tasa-arvoa on eittämättä tullut! Harmi, ettei asia ole ihan näin yksioikoinen. Tämä tasa-arvo tarkoittaa yaoin suhteessa lähinnä sitä, että tytötkin ovat sisäistäneet nämä täysin epärealistiset vaatimukset:

Ihannemies - 45 kg ja 170 cm. Ja vampyyrinhampaat.

Joopa joo, paino 45 kg ja pituus 170 cm. Vertailun vuoksi, olen 179 ja 78 kg, nyyh olen läski! Saatan tietysti olla vain katkera, koska minulle suurin syy uimarannalle menoon on nimenomaan lihasten esittely naaraiden kiinnostuksen herättämiseksi, mutta silti 170 cm ja 45 kg kuulostaa vähän keskitysleirimeiningiltä. Hitler olisi varmasti arvostanut! Vampyyrinhampaista nyt ei varmaan tarvitsekaan sanoa mitään…

Hitler, jota myös väitetty homoksi, olisi varmaan pitänyt 170/45 -miestä ihanteellisena partnerina.

Usein yaoita ja shounen-aita myös ylistetään siitä, että ne rikkovat sukupuolirajoja. Nyt täytyy kyllä myöntää, etten ihan ole alan asiantuntija, mutta itse käsitän termin”sukupuoliroolit” niin, että nainen tekee ”naisten juttuja” ja mies ”miesten juttuja”. Seksuaalisuudesta puhuttaessa sukupuoliroolit taas tarkoittanevat yleensä sitä, että nainen Sailor fuku on yaoissa yleinen asu, sen tietää myös Tom of Finland on passiivinen ja alistuva, kun taas mies on aktiivinen ja hallitseva. Toisin sanoen mies pistää örisee ja pistää pökköä pesään, kun naisen ainoaksi aktiivisuudeksi jää huutaa uroon nimeä sekä ”Ich kommen!!” Ja yaoi sitten poistaa nämä stereotypiat. Hienoa, jos se kävisi niin helposti, mutta kun ei niin ei. Tietysti joku voisi olla sitä mieltä, että kirvesmiehetkin vähentävät sukupuolirooleja, koska ala on varsin miesvaltainen. Armeija myös suorastaan murskaa sukupuoliroolit, eikä sitä pidetään ainakaan minkäänlaisena ”miesten kouluna”. Vai mitenkäs se menikään? Kaiken lisäksi yaoissa sukupuoliroolit ovat varsin voimakkaasti läsnä. Minullehan sille ei ole väliä, pidänkö sisäkön asua minä vai avovaimoni, mutta ainakin yaoissa se, joka sitä pitää, on yleensä uke – pieni ja hento ja viaton poitsu – joka sitten ottaa semeltä – kohtalokas, pitkä, yleensä harteikas, vähän vanhempi mies karkkitankoa suklaadonitsiin ja huutaa sempaita/senseitä/oniichania ja ”Ich kommen!!”. Toisin sanoen suhteen ”nainen” on passiivinen ja alistuva, ja se vähän enemmän miestä muistuttuttava on mies, joka on aktiivinen ja hallitseva. KYLLÄPÄS NYT NÄMÄ SUKUPUOLIROOLIT ON KYSEENALAISTETTU. Puhumattakaan siitä, että yaoissa ei ole mitenkään epätavallista nähdä poikia tyttöjen vaatteissa tai uniformuissa, esim. tyttöjen koulupuvuissa tai hoitsuasuissa sekä muissa vaateparsissa, joita pidetään feminiinisinä. Yaoi on lähinnä kliseistä heteropornoa, joissa vaan molemmat sattuvat olemaan miespuolisia.Jostain kumman syystä yaoi-fanit voidaan lukea kahteen ryhmään:

  1. 13 – 15 -vuotiaat tytöt
  2. ”Fat & ugly yaoi fangirls”

Ja MINÄ TIEDÄN MISTÄ TÄMÄ JOHTUU. Erään teorian mukaan tytöt katsovat yaoita siksi, koska tytöt kokevat ihqboitsujen kanssa hengaavat naiset uhkaksi itselleen. Tämänhän näkee esimerkiksi tyttöjen suhtautumisessa Death Noten Misaan, jota lähes kaikki tytöt vihaavat koska NO Q SE O SEMMONEN IHME HUORA. Tämä siis kääntyy suomeksi ”Vihaan Misaa koska se on Lightin kanssa enkä minä yhyyy en kelpaa Lightille yhyyyyy”. Oma seksuaalisuus ja itsevarmuus ei ole vielä kehittynyt eikä itseä haluta verrata johonkin piirroshahmoon, joka varmasti kelpaa toiselle piirroshahmolle, koska siinä kilpailussa voi vain hävitä. Miksi siis kilpailla naisen kanssa, kun voi katsella poikia? Ei tarvitse ahdistua siitä että miehen saa Täydellinen Nainen johon ”joutuisi” samaistumaan.

Toinen kohta taas viittaa niihin yaoi-fanityttöihin, joilla ei ole mahdollisuuttakaan saada koskaan miestä, koska juovat LAAAAAAITTIKOKISTA. Toinen nainen on uhka, koska itse ei koskaan kelpaisi paitsi ehkä panssarivaunukuskille, valaanpyytäjälle tai norsuratsastajalle.

Yaoi-fanityttöys on siis seksuaalisen turhautumisen tila, joka johtuu munan puutteesta.

Lopuksi vielä kaiken tasa-arvon nimessä miesten alusvaatemainos, joka ei aseta minkäänlaisia ulkonäköpaineita (Armanilta):



armani_underwear.jpg

Uudemmat artikkelit »

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑